Kolme kommenttia, osin 60-luvun näsäviisaaseen henkeen.
(1) Kuolleella ei ole kokemusta, sen tähden mikään ei ole mitään kuolleen näkökulmasta. Piispa Juha Pihkala selitti TV:ssä taannoin – jos ymmärsin oikein – että vainajasta on tallella jonkinlainen algoritmi (tietokoneohjelma), joka käynnistyy uudella ”kovalevyllä” ylösnousemusruumiissa. Ajatus on kamala. Se edellyttää latteata antropologiaa, jonka mukaan minä olen komentoketju, joka on kirjoitettu ruumiini kovalevylle (mutta voisi olla kirjoitettu periaatteessa mille muulle (aineelliselle?) kappaleelle tahansa. Se on syvästi ristiriidassa ihmisen ehtymättömyyden doktriinin kanssa, jonka olen omaksunut Mihail Bahtinilta.
(2) Minäkään en tahdo perustaa eettisiä käsityksiäni psykologisiin oletuksiin, mutta antropologiaa tarvitsen minäkin kuten jokainen. Oletan, että ihmisalkio kehittyessään tiettyyn vaiheeseen alkaa herätä yksilöllisyyteen välttämättä jostakin kokonaisuudesta. Hän ei tule ensin tietoiseksi toisesta yksilöstä jonka kanssa huomaa olevansa samanlainen. Sellaisia yksilöitä ei ole lähistöllä. Voi olla, että vahva yksilöllisyys edellyttää välttämättä seurustelua vertaisten kanssa, mutta se ei ole keskustelukontekstissamme olennaista. Olennaista on, että tunnistaakseen toisessa sielun yksilön itsensä on kai oltava jo sielu. – Samaa asiaa olen selittänyt myös seuraavasti. Ensiksikin selitän, että rakkaus on mahdollista vain erillisten välisenä (xRy: x rakastaa y:tä). Sen takia on tultava yksilöksi voidakseen rakastaa, joten symbioottiset rakkaudet ovat ”rakkauksia”. – Ja vielä olen selittänyt, kuinka sielu on kutsuun vastaamista. Ulkopuolelta leirin, erämaasta, Jahve huhuaa ja vaatii: ”Tule pois toteemin takaa”. ”Hän” kutsuu esiin yksilön, sielun, esiin sosiaalisuudesta vastaamaan (molemmissa sanan merkityksissä) ja luo niin ekkleesiaa, esiin kutsuttujen yhteyttä, joka on seurakuntaa. Kaikissa näissä metaforissa yksilöksi tulo on looginen edellytys seuraan tulolle. Voimme siis sysätä syrjään psykologiat – miten miellyttävää – ja pysyä antropologiassa. Toivottavasti ymmärrän käsitteellä antropologia samaa kuin sinä, Järveläinen.
(3) Lause p & -p (p on ja ei ole) on todellisuuden osa, siis ”Jumalan kämmenellä”, propositioitten (väitelauseiden) lipaston siinä lokerossa, jossa muutkin loogisesti mahdottomat struktuurit sijaitsevat (viereisiin lokeroihin varmaan kuuluvat sellaiset epätodet propositiot kuin valheet ja uutisankat). Se että stuktuuri on mahdoton tai että väitteen tarkoittamaa asiantilaa ei ole, ei tee struktuurin kaavasta ja väitteestä olemattomia asioita.
Terho
1 comment:
Selostuksesi Pihkalan käsityksestä on ehkä sikäli olennainen, että kuvattu käsitys ehkä liittyy eräisiin melko kannatettuihin käsityksiin siitä, mikä on sielukas liikemies. Daniel Dennett on ehdottanut hieman samaan tapaan, että voimme elää ikuisesti, kun koodimme tallennetaan cdromille. Taustalla on se ajatus, että sielu on laskukone. Henkilö, joka ajattelee näin, saattaa ajatella liike-elämän toimintoja laskutehtävinä. Sekä laskukone -sielu että liike-elämän laskutehtävät ovat tämän näkemyksen mukaisesti ikuisia eli historia on loppunut. Jaan vastenmielisyyden kokemuksen tässä asiassa. Luulisin, että tällaisten vaihtoehtokäsitysten esittely auttaa valaisemaan sitä, mitä itse ajattelet. Luin uuden versiosi kirjan aluksi ja mielestäni se on hyvä. Kuolemasta ei tarvitse keskustella enempää, mutta voi olla että ikuinen elämä (ja siihen liittyvät harhaluulot)on relevantti sielukkaan liikemiehen kannalta, koska eräät, käsittääkseni sinulle vieraat katsomukset sielukkaan liikemiehen teoriasta olettavat eräänlaisen ikuisen elämän. Struktuureista olemme luullakseni samaa mieltä. Tarkoitin tietysti sitä, että vaikka olisikin struktuurin kaava, struktuuria itseään ei ole olemassa muuta kuin tietysti skeemana, joka on formaalinen struktuuri. Henkilöllä, jolla ei ole konjakkipulloa, voi olla esite konjakkipullosta. Henkilön kannalta on erittäin olennaista, onko hänellä oikea pullo vai pelkkä esite.
Post a Comment