Sielukas liikemies 3.00: Kokonaan uudestaan kirjoitettu 1. luku "Kuolema"

Olen tänä aamuna kirjoittanut osin aiemmista aineksista uuden ensimmäisen luvun, joka aiheuttaa muutoksia myöhempiin lukuihin. Teksti on viimeistelemätöntä.


Sielukas liikemies
-- pyyteellisten käytäntöjen etiikka
Versio 3.00
Pvm 4.12.2006
Vuorovaikutteinen teksti http://terhonkirja.blogspot.com
Kotisivu www.terhopursiainen.fi
copyright Terho Pursiainen 2006

Kirjan tekstiin ovat vaikuttaneet kontribuutioillaan
Taneli, Matti
ja nimimerkit
Citymunkki ja
Järveläinen
ja keskusteluun osallistuneet nimimerkit Jouko ja Matti.


Sielukas liikemies

Versio 3.00 4.12.2006

Kuolema


Tämän kirjan keskeinen käsite on sielukkuus. Sielun käsitteeseen päädyin oivaltaessani, kuinka kuolema jäsentää ihmisen elämään kahteen eri ulottuvuuteen, kahteen eri perussuhteeseen. Toinen ulottuvuus on suhteemme toisiin ihmisiin, jota kutsun minä-muut-suhteeksi. Toinen ulottuvuus on suhteemme omaan itseemme, elämään ja olemiseen yleensä. Sitä kutsun minä-minä-suhteeksi. Minä-muut-suhde jää jossakin merkityksessä voimaan kuolemankin jälkeen esimerkiksi läheisten muistoissa. Minä-minä-suhde sammuu kuollessa. Kun kuolen, kukaan ei enää koskaan tule katsomaan minua, minun elämääni ja olemista yleensä minun näkökulmastani. Tätä kaikkein yksityisintä asiaani, omaa näkökulmaani itseeni ja maailmaan, kutsun sielukseni.

Sielun käsite on kuitenkin kiistallinen sen tähden, että kuolemaan on mahdollista suhtautua hyvin erilaisin tavoin. Se joka uskoo kuoleman jälkeiseen elämään, ei hyväksy ajatusta, että yksilön oma omintakeinen näkökulma, hänen sielunsa, häviää hänen kuollessaan. Karitsan kiukussa käsittelin kuoleman tulkinnan ongelman filosofis-taktisesti, noudattaen filosofi John Rawlsin esimerkkiä. John Rawls johti oikeudenmukaisuusteoriansa olettamuksista, jotka olivat kiistallisia. Tärkein niistä oli ihmiskuva. Rawlsin teorian perustana olevan ihmiskuvan mukaan ihminen oli rationaalinen olento. Rationaalisena filosofi piti ihmistä, joka keskittyy omien etujensa ajamiseen kiinnostumatta toisten ihmisten eduista, elleivät hänen omat etunsa jotenkin olleet niistä riippuvaisia. Monen mielestä rationaalisen ihmisen kuvaus perustuu aika kyyniseen mielikuvaan ihmisestä.

Rawls selitti, ettei hänkään sitoudu kuvaamaan elävän elämän ihmisiä rationaalisuuden ahtaasta näkökulmasta. Eettisen teorian rakentajan on kuitenkin taktisista syistä viisasta olettaa ihmisestä teoriansa lähtökohtana mahdollisimman vähän. Jos itsekäs ihminen saadaan vakuuttuneeksi siitä, että on oltava oikeudenmukainen, on helppo saada vähemmän itsekkäät ihmiset vakuuttumaan samasta asiasta. Niinpä teoria, jossa ihminen on oletettu itsekkääksi, on paljon varmemmalla perustalla kuin teoria, jossa ihmiskuva on ihanteellinen. Se ei ollenkaan vakuuta ei-ihanteellisia ihmisiä, joita heitäkin tunnetusti elää keskuudessamme.

Selitin Karitsan kiukussa, että minunkin kannattaa ottaa lähtökohdakseni mahdollisimman heikot olettamukset. Tämän kirjan osalta se tarkoittaa, että jätän ottamatta huomioon kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuden. Jos onnistun osoittamaan sielukkuuden tarpeellisuuden niille, jotka eivät usko kuoleman jälkeiseen elämään, minun on helppo vakuuttaa asiasta myös ne, jotka uskovat. Päinvastoin tilanne olisi vaikeampi. Jos onnistuisinkin osoittamaan sielukkuuden tarpeellisuuden vedoten kuoleman jälkeisen elämän näkymiin, siitä ei seuraisi, että kuoleman jälkeisen elämän kieltäjät vakuuttuisivat teoriastani.

Näin ajattelin menetellä myös tässä kirjassa käsikirjoitukseni ensimmäisessä versiossa. Menettely vaikuttaa kuitenkin liian helpolta. Eikä se olisi aivan rehellinen. Se, etten perusta käsityksiäni sielusta kuoleman jälkeisen elämän näkymiin, ei johdu perimmältään filosofis-taktisista syistä. Se johtuu suhtautumisestani itse kuoleman jälkeisen elämän käsitteeseen. Se ei näytä minusta kovin mielekkäältä tai tunnu kovin puhuttelevalta. Minun on epäilemättä rehdimpää käsitellä kysymys kuolemasta tältä, asialliselta eikä vain taktiselta kannalta.

Kotisivuillani on pitkin syksyä käyty vilkasta keskustelua kuolemanjälkeisen elämän näkymistä. Järjestettiinpä asiasta pieni äänestyskin -- muilla nettisivustoilla on järjestetty suurempia äänestyksiä.

Kuoleman jälkeisen elämän käsite näyttää perimmältään riippuvan siitä, miten kuolema käsitetään. Käsittelyä yksinkertaistaa, kun selitän kolme erilaista kuolemakäsitystä.

Kuolemattoman sielun käsitettä voisi kutsua kreikkalaiseksi sielukäsitykseksi. Antiikin filosofiassa ajateltiin, että ihmisessä on kaksi erilaista osaa, kuolematon sielu ja kuolevainen ruumis. Ihmisen kuolema on sitä, että hänen ruumiinsa kuolee ja ennen pitkää maatuu. Sielu jää elämään. Useimmat kirkkokristityt varmaan käsittävät kuolemanjälkeisen elämän kreikkalaisen sielun kuolemattomuuden aatteen mukaisella tavalla.

Apostolisen uskontunnustuksen muotoilema kristillinen näkemys on kuitenkin toisenlainen. Sen mukaan ihminen kyllä kuolee kokonaan, mutta hänet herätetään viimeisenä päivänä kuolleista. Kuolleista herättäminen ei koske ihmisen kuolematonta osaa, hänen sieluaan, vaan kristityt odottavat ruumiin ylösnousemusta. Itse oletan, että apostolinen uskontunnustus puhuu ruumiin ylösnousemuksesta nimenomaan torjuakseen pakanallisen kreikkalaisen filosofian käsityksen, jonka mukaan ihmisessä on kaksi osaa, kuolematon osa eli sielu ja kuolevainen osa eli ruumis. Kutsun tässä kappaleessa selittämääni kuolemakäsitystä klassiseksi kristilliseksi käsitykseksi.

Kolmas kuolemakäsitys kiistää kuoleman jälkeisen elämän. Sen mukaan kuolema on yksilön loppu. Jos yksilön henkisten toimintojen kokonaisuutta kutsutaan hänen hengekseen, niin yksilön kuollessa hänen henkensä loppuu iäisesti ja peruuttamattomasti ja hänen hengetön ruumiinsa aloittaa hajoamisprosessinsa. Tämä kuolemakäsitys tyytyy ottamaan todesta sen, miltä asia näyttää, kuoleman ne piirteet, jotka havaitsemme. Kuolematonta sieluamme emme voi nähdä, ja aikojen lopulla tapahtuvaan ruumiitten ylösnousemukseen meitä kehotetaankin uskomaan (tai jopa vielä varovammin puhutaan kristillisestä ylösnousemustoivosta). Selvästikin kolmas selittämistäni kuolemakäsityksistä on oletusarvo. Jos joku haluaa, että valitaan jokin toinen käsitys kuolemasta, hänellä on todistustaakka. Hänen täytyy joko tarjota todisteet tai perustella muuten, miksi meidän on syytä olettaa kuolemasta jotakin mitä emme havaitse kuolemasta.

Olennaista kysymyksessä näyttää olevan pikemminkin se, uskotaanko kuolemaan kuin se, uskotaanko kuoleman jälkeiseen elämään. Se, joka puolustaa kreikkalaista kuolemakäsitystä, ei usko olennaiseen kuolemaan. Ihmisen olennainen osa on sielu, ja kreikkalaisen käsityksen mukaan kuolema ei saa sielusta otetta. Vain ruumis, sielun itsessään epäolennainen vankila, tuhoutuu yksilön kuollessa.

Klassisen kristillisen käsityksen mukaan niin ikään kuolema ei ole totaalinen: on oletettava, että jotakin ihmisestä jää olemaan kuoleman jälkeen, nimittäin se, mikä "herätetään" viimeisenä päivänä. Se mikä herätetään, sisältää kuolleen ihmisen identiteetin muodossa tai toisessa, mutta tarvitsee ruumiin, koska ihmisen identiteetti ei ole ruumiiton. Ruumis ei kuitenkaan ole sama ruumis, joka yksilön kuollessa kuoli, vaan jonkinlainen ylösnousemusruumis.

Missä muodossa ihminen on kuoltuaan, vielä odottaessaan viimeistä päivää, jolloin hänet herätetään taas olemaan? Piispa Juha Pihkala sanoi taannoin televisiossa -- jos ymmärsin häntä oikein --, että ihmisestä jää hänen kuoltuaan jälkeen jonkinlainen algoritmi, tietokoneohjelmaa muistuttava koodi, joka voidaan asentaa "uudelle kovalevylle" eli ylösnousemusruumiiseen.

Tämä ajatus loukkasi minua kovin. Se ilmaisee järkyttävän latteaa ihmiskäsitystä. Mihail Bahtinin ajatuksia seuraten olen itse tähdentänyt ihmisen ehtymättömyyttä. Niin kauan kuin yksilö elää, mikään ei ole hänessä lopullista. Ihminen on ihminen nimenomaan sen tähden, että hän voi aina ryhtyä olemaan toisin kuin on ollut. Kohtalo ei milloinkaan kokonaan niele elävää ihmistä: hänellä on aina jäljellä käyttämätöntä vapautta. Elävää ihmistä ei voi kirjoittaa algoritmiksi.

Mutta eikö tässä puhutakin kuolleista ihmisistä? Bahtin ei kiistäkään sitä, ettei kuolema "kirjoittaisi valmiiksi" yksilöä, finalisoisi hänen kuvaustaan. Ylösnousemususko jää kuitenkin aika valjuksi, jos oletetaan, että kuolleista herätetään elämänsä aikana jo valmiiksi tulleet olennot, joiden identiteetti on loppuun kirjoitettu algoritmi.

Ajatus, jonka mukaan vainaja odottaa ylösnousemusta loppuun kirjoitettuna algoritmina, ei mielestäni ole sovitettavissa yhteen vanhimman, yhteiskristillisen apostolisen uskontunnustuksen nimellä tunnetun uskontunnustuksen kanssa. Uskontunnustus ei puhu mistään ihmisen ei-fyysisestä osasta, johon kuoleminen ei yllä. Jos ymmärrän uskontunnustuksen teologiaa oikein, piispa Pihkalan antropologia on epäkristillistä. Ajatukselle ei kuitenkaan itsessään ole kohtalokasta, jos se on ristiriidassa vanhan uskontunnustuksen kanssa. Sehän voi silti olla tosi.

En osaa sanoa, missä muodossa ihminen odottaa kuolemansa jälkeen viimeisen päivän kutsua takaisin elämään. Kristillinen kuolemakäsityskin joka tapauksessa on ei-totaalinen. Jossakin merkityksessä ihmisessä on jotakin, joka ei lopu hänen kuollessaan. Jostakin voidaan noutaa hänen olennainen identiteettinsä, niin että se, joka herää viimeisenä päivänä, on sama ihminen kuin se, joka kuoli oman elämänsä viimeisenä päivänä.
Selittäessäni sielun käsitettä Karitsan kiukussa tähdensin, että ihminen jää jäljelle kuoltuaankin jossakin kuvaannollisessa mielessä, metaforana. Ihminen "elää" kuoltuaankin esimerkiksi toisten ihmisten muistoissa, kirjoittamissaan kirjoissa, joita ehkä vielä luetaan tai testamenttinsa määräyksissä, jotka rajoittavat jälkeenjääneiden elämää. Näyttää ilmeiseltä, että meidän onkin varustettava käsitteessä kuoleman jälkeinen elämäsitaattimerkeillä jompi kumpi sanoista, kuolema tai elämä. Kreikkalainen ja klassinen kristillinen käsitys puhuvat "kuoleman" jälkeisestä elämästä, oletusarvona oleva kuolemakäsitys kuoleman jälkeisestä "elämästä".

Keskustelussa kyllä on puolustettu sitäkin käsitystä, joka yhdistää "totaalisen" kuolemakäsityksen (eli kuoleman ilman sitaattimerkkejä) ja ruumiitten kuolleista herättämiskäsityksen. Ajatuksena näyttää olevan, että Jumala luo uudestaan "tyhjästä" samat ihmiset, jotka ovat kokonaan loppuneet kuollessaan. Tämä ajatus ei tunnu filosofisesti vakuuttavalta. Jos ihminen luodaan uudestaan kuolleista herättämispäivänä samaksi ihmiseksi kuin hän on jo kerran ollut, häntä ei luoda tyhjästä uudeksi, ei tyhjästä eikä uudeksi. Näyttää ilmeiseltä mahdollisuudelta, että apostolisen uskontunnustuksen kuolemakäsitys on loogisesti ristiriitainen. Minulle ristiriitainen käsitys ei välttämättä ole epätosi, mutta se on minulle epätosi, koska minä en voi aidosti kannattaa ajatusta, joka näyttää minusta ristiriitaiselta. Joudun siis olettamaan, että klassisessa kristillisessä kuolemakäsityksessä on kirjoitettava: "kuolema".

Kysymys siitä, miten klassisen kristillisen käsityksen mukaan ihmisten on ajateltava olevan jo kuoltuaan, kun heitä ei kuitenkaan vielä ole herätetty kuolleista, on vain yksi käsityksen vaikeista ongelmista.

Toinen on iäisyyden käsite. Kuoleminen on siirtymistä ajasta iäisyyteen. Monet mieltävät, että kuoleman jälkeen eletään ajassa niin kuin ennen kuolemaakin. Jos asia ajatellaan näin, sanan kuolema ympärillä olevat sitaattimerkit on lihavoitava. Kuolema on hyvin näennäinen asia, jos sen jälkeinen elämä muistuttaa tarkasti sitä elämää, jota eletään ennen sitä. Kirkon perinteessä on korostettu, että kuolema on siirtymistä ajasta iäisyyteen.

Jos oletetaan, että kuoleman jälkeinen elämä sijaitsee ajan sijaan iäisyydessä, on käsite "kuoleman" -- nämä sitaatit on jo käsitelty -- jälkeinen elämä kirjoitettava kuoleman "jälkeinen" elämä. Tapahtumien ajallinen järjestys menettää merkityksensä ja kaikki siihen viittaavat käsitteet, kuten jälkeen mielekkyydessä. Siten joudumme lisäämään sitaattimerkit jo toiseen fraasin kolmesta sanasta.

Mutta mitä elämän käsitteellä tarkoitetaan? Kotisivujeni kuoleman jälkeinen elämä -keskustelussa joku keskusteluista kuvasi iäisyyttä latinan kielisellä fraasilla stans nunc, mikä kai tarkoittanee suomeksi pysyvä nyt-tilanne. Näin staattiseen mielteeseen on vaikea yhdistää elämän käsitettä: mitä elämä muuta on kuin tapahtumia (muutoksia) ajassa. Siellä missä eletään ajan ulkopuolella, "eletään" jossakin muussa merkityksessä kuin ne elävät, jotka elävät ajassa. Kuoleman jälkeisen elämän käsitteeseen on lisättävä uudet sitaattimerkit: "kuoleman" "jälkeinen" "elämä".

Noin vuodesta 1993 lähtien olen puhunut uskonnon äidinkielestä ja sen kieliopista. Uskonnossa on kyse pyhästä. Rudolf Ottomäärittelee pyhän näin: pyhä on mysterium tremendum et fascinans, ihastuttava ja kauhistuttava salaisuus. Ymmärrän, että pyhä jää salaiseksi, koska se on sanoin ilmaisematon. Kun pyhästä, esimerkiksi Jumalasta, puhutaan, puhutaan asiasta, joka on ilmaisematon. Niinpä jokainen pyhää koskeva väite on pakosta epätosi, valhetta. Itsessään epätodet väitteet voivat kuitenkin vihjata jollakin tavalla jostakin, mikä on totta pyhästä.

Pyhästä puhuttaessa joudutaan käyttämään uskonnon äidinkieltä. Uskonnon äidinkielisessä puheessa sanotaan aina kaksi virkettä yhtä aikaa. Ensin sanotaan esimerkiksi "Jeesus on Jumalan Poika", mutta samalla sanotaan sanoiksi muotoilematta -- rivien välissä --, "en kuitenkaan tarkoita sitä mitä sanon". Kysymys, "mitä sitten tarkoitat?", on epämielekäs, koska uskonnon äidinkieltä ei pidä koskaan käyttää muissa yhteyksissä kuin silloin, kun ilmaistaan lausumatonta, suoraan sanoiksi pukematonta.

Tutkiessani edellä klassista kristillistä kuolemakäsitystä tulin tulokseen, että kaikki kolme sanaa fraasissa kuoleman jälkeinen elämä on kirjoitettava sitaattimerkein. Sitaattimerkeillä -- tällä tavalla niitä käytettäessä -- merkitään sellaisia sanoja, joita ei pidä tulkita kirjaimellisesti. Sama sanoma sisältyy siihen, että jokin sana, joka on tavallisesti yleisnimi, kirjoitetaankin isolla alkukirjaimella, kuten Jumalan Poika. Näyttää siltä, että käsite kuoleman jälkeinen elämä on jokaisen sanansa osalta tyypillistä uskonnon äidinkieltä. Klassista kristillistä kuoleman jälkeisen elämän oppia ei pidä tulkita kirjaimellisesti. Se on metafora.

Vaikein klassisen kristillisen käsityksen luoma ongelma on kuitenkin identiteettiongelma. Oikeudenmukaisuuden näkökulma nousi vahvasti esille syksyn keskustelussa kotisivuillani. Elämässä esiintyvä, rangaistusta vaille jäänyt vääryys, ja monenlainen kärsimys ja osattomuus ikään kuin vaativat, että tämän elämän jälkeen on toinen elämä, jossa tapahtuu oikeus ja jossa vaille jäämiset kompensoidaan. Omasta mielestäni tämä ei kelpaa argumentiksi kuoleman jälkeisen elämän puolesta. Etiikassa on kauan tunnettu naturalistisen virhepäätelmän käsite. On virheellistä päätellä luonnosta, siitä mitä on, se, mitä pitäisi olla. Käänteiseksi naturalistiseksi virhepäätelmäksi pitäisi kai kutsua sitä, että siitä, miten pitäisi olla, päätellään se, mitä on. Vaikka voidaankin vedota jopa Immanuel Kantin esimerkkiin, kun päätellään elämän epäoikeudenmukaisuudesta se, että on toinen elämä tämän jälkeen, päätelmä jää virhepäätelmäksi.

Etiikassa tunnetaan moraalinen imperatiivi. Ihmisillä on velvollisuus auttaa lähimmäistään esimerkiksi tilanteissa, joissa voivat auttaa hengenvaarassa olijaa vaarantamatta omaa turvallisuuttaan. Tämä moraalinen imperatiivi, moraalin ihmisiin kohdistama vaatimus, johtuu siitä, että moraali vaatii varjelemaan keskinäistä luottamusta yhteiselämässä. Jää vähintäänkin epäselväksi, voiko moraalista imperatiivia soveltaa koko maailman Luojaan, ja vaatia häneltä moraalisesti kompensoimaan vääryyksiä, joita hänen luomassaan maailmassa tapahtuu. Pikemminkin voisi häntä voisi moittia siitä, ettei luonut maailmaa, jossa ei esiintyisi vääryyksiä.

Olettakaamme kuitenkin, että ihmisellä seuraa kaksi elämää peräkkäin, ensin maallinen, jossa hänelle tehdään vääryyttä ja hän jää paljosta paitsi, sitten iäinen, jossa nämä vääryydet ja vaillejäämiset kompensoidaan. Jotta kompensaatioajatus olisi uskottava, iäisen elämän täytyy olla melko samanlaista kuin ajallinen elämä. Jos ylösnousemusruumis on hyvin toisenlainen -- esimerkiksi henkisempi -- olento kuin minä olen, minun on vaikea nähdä, miten hän edes olisi kiinnostunut niistä asioista, joista minä, maan matonen, pidän melua ja vaadin oikeutta ja kompensaatiota.

Vaikken haluaisi maanpäällisen elämän vääryyksistä ja vaille jäämisistä oikeutta tai kompensaatiota, kykyni samastua ylösnousemuksessa minuna kuolleista herätettävään olentoon on hyvin tärkeä asia. Olen pohtinut tätä kysymystä Peter Russelinmaailmanaivo- (the Global Brain-) teoriaa. Peter Russel väitti, että ihmiskunta on heräämässä kollektiiviseen tietoisuuteen niin että jokainen meistä on osa tuota yhteistä tietoisuutta. Ajatus on viehättävä, mutta tyhjä. Minun kykyni osallistua minkään niin oudon tahon tietoisuuteen kuin kollektiviisesti tietoiseen ihmiskuntaan on niin vähäinen, että minä en tietäisi sitä, vaikka niin olisi tapahtunut jo kauan sitten. Minun hermosoluni "osallistuvat" minun tietoisuuteeni ilman että niillä on "harmainta aavistustakaan" siitä, että osallistuvat. Voi olla, että minä olen jonkinlainen sen olennon siemen, joka herätetään viimeisenä päivänä minun nimisenäni (ei kai taivaassa tosin ole nimiäkään, kun ei siellä ole sukupuolta eikä kaiketi ikääkään). Mitä tekemistä minulla on sen kanssa? Minä voin eläytyä häneen kaiketi yhtä puutteellisesti kuin se siittiö minuun, joka hedelmöitti munasolun äitini kohdussa.

Mitä vähemmän kuolemanjälkeinen elämä muistuttaa tätä kuolemaa edeltävää elämää, sitä suurempi on identiteettiongelma.

Kotisivujeni keskustelussa viitattiin Seppo A. Teinosentunnetuksi tekemään ajatukseen, jonka mukaan kuolemanjälkeinen elämä on kuin päivän kahdeskymmenesviides tunti, viikon kahdeksas päivä tai vuoden 13. kuukausi. Tämä metafora ei tietenkään selitä iäisyysongelman mitään puolta, se vain nimittää tai kuvittaa niitä. Metaforan voima on sitä suurempi, mitä lyhyempi aikayksikkö valitaan. Voimme esimerkiksi kuvata kuoleman jälkeistä elämää siksi nanosekunniksi, joka seuraa minuutin kuudettakymmenettä sekuntia. Sekuntikin on pitempi kuin iäisyys.

Oletusarvon ja Teinosen tulkitseman klassisen kristillisen käsityksen välillä ei välttämättä ole loogista ristiriitaa. Wikipediasta luemme: " Turingin testi. Tekoälytieteen pioneeri Alan Turing määritteli käytännönläheisen kokeen, jolla voi mitata tietokoneen ihmismäisyyttä. Testin ajatus on, että tietokone on älykäs, jos sen vastauksia ei pysty erottamaan ihmisen vastauksista..."

Idealla on käyttöä, kun tutkimme, miten kaukana toisitaan ja Teinosen selonteko ja oletusarvona oleva käsitys kuoleman jälkeisestä elämästä ovat toisistaan loogisesti.

Kuoleman porteilla käynti -kokemukset ovat eräässä genressä usein käsitelty teema. Olettakaamme, että kuolevalle kävisi aina näin -- kuvaukseni on yhden genren muunnelman mukainen, joskaan ei uskollisesti: Kuoleva (esimerkiksi katolta putoava) kokee ("näkee") silmänräpäyksen murto-osassa koko elämänsä uudestaan alkaen tuoreimmista tapahtumista (uusi menneisyyden kerros aukeaa toisensa jälkeen). Hän kokee käänteisesti: jos potkaisi kerran toista, kokee potkun omissa takamuksissaan. Kokemus päättyy kuitenkin ihanasti. Ikään kuin tunnelia pitkin hän kulkee kohti tunnelin päässä hohtavaa kirkkautta. Siellä hän kohtaa valo-olennon, ehkä Jeesuksen, ja sulautuu tähän valoon. Iäisyys -- minuutin 61. sekunti -- alkaa ja aika päättyy.

Kuoleva kokee siis ensiksi viimeisen tuomion (ehdottoman oikeudenmukaisella tavalla hänelle kostetaan kaikki ja hänelle palkitaan kaikki, mitä hän on toisille tehnyt). Hän kokee kiirastulen. Sen jälkeen hän saa osakseen armon, hänen iäisyytensä autuudessa "alkaa".

Tämä kuvaus ei ole välttämättä ristiriidassa viikon kahdeksas -päivä teorian kanssa. Seppo A. Teinosen ei tarvitsisi muuttaa teoriassaan mitään olennaista, jos tämä olisi oikea kuvaus ihmisen kuolemisen prosessista. NDE- (Near Death Experience)-teoreetikko ei vaatisi Teinosta muuttamaan selitystään millään olennaisella tavalla.

Olettekaamme, että NDE -kokemuksella olisi tyhjentävä fysiologinen selitys (en väitä että on). Aivot tuhoutuvat kuolemassa kerros kerrokselta. Jokaisen kerroksen tuhoutuminen käynnistää elämykset, jotka vastaavat kyseiseen eivojen kohtaan kirjoitettuja muistoja. Näin siirrytään nykykokemuksista yhä syvemmälle aivojen uumeniin. Kun kuolema on jo oikein lähellä, verenkiertoon purkautuu kemikaaleja, jotka aiheuttavat suunnattoman autuuden kokemuksen ja se koetaan kuvaamanani draamana.

Aivojen purkautumiseen voi aivan hyvin liittyä myös mielikuvia tärkeistä ihmisistä, joka koetaan jälleennäkemisen draamana.

Millä tavalla kuoleva ihminen itse kykenisi erottamaan toisestaan tämän fysiologisperustaisen ihmisolennen kuolemisen elämyksen ja uskonnossa kuvatun "kuoleman" jälkeisen elämän elämyksen toisistaan? Ongelma on sama kuin Turingin testissä. Minun vastaukseni on, että kuolemisen fysiologisen prosessin tuottamat elämykset eivät olisi millään tavoin erotettavissa uskonnon tarkoittamasta "oikeasta" kuoleman jälkeisestä elämästä, viikon kahdeksannesta päivästä.

Kuitenkin NDE-versiossani ihminen kuolee klassisessa lääketieteellisessä merkityksessä niin, että hänen algoritminsa hajoavat ja pian myös kudoksensa. Hänen minä-minä -suhteensa häviää maailmankaikkeuden muististakin. Mutta kaiken, mitä klassinen teologia opettaa, hän on omasta näkökulmastaan kokenut: tuomion, (jopa kiirastulen), armahduksen, iäisyyden.

Ainoa ero on siinä, että NDE-versiossa iäisyyteen ja menneisyyteen astutaan samasta ovesta. Jäljelle jääneiden näkökulmasta kuoleva siirtyy menneisyyteen. Äsken hän oli samanaikaisesti minun kanssani, nyt hän siirtyi pois ajasta, joten hän ei enää ole samanaikaisesti kanssani. Vasta kun minäkin kuolen ja siirryn pois ajasta, tämä samanaikaisuuden puute lakkaa. Jossakin sanan kummassa merkityksessä minun kuolemani on minua ennen kuolleiden ylösnousemus.

Missä kohden perusteeni ovat pitämättömät, kun sanon, että sen tapaiset ajattelut kuin minun ja sen tapaiset, joita Teinonen suosittelee, eivät välttämättä ole loogisesti poissulkevia (ristiriitaisia).

Korostan, etten ole väittänyt, että kuvaus kuolemasta yllä olisi empiirisesti tosi kuvaus. Se on vain esimerkki. Sen avulla todistan, etteivät ajatus kirjaimellisesta kuolemasta (kuolemasta ilman sitaattimerkkejä) ja klassisen kristinuskon mukainen mutta uskonnon äidinkieliseksi tulkittu selonteko kuolemasta ole väistämättä loogisessa ristiriidassa keskenään.

Mielestäni olen perustellut käsitykseni, jonka mukaan ihmisen kuollessa se, mikä on hänelle yksityisintä, hänen oma näkökulmansa itseensä ja kaikkiin asioihin, häviää, ikään kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.