ja minun vastaukseni siihen "Elämän ”jälkeen” ”alkaa” iäisyys"
Vastaus #17 - Eilen - 17:30:28 
Hei Terho ja kaikki keskustelun seuraajat!
Kirjoitan tästä kuolevaisuus ja iankaikkinen elämä –teemasta ehkä vielä myöhemmin hiukan lisää, Terhon pitkää vastinetta minulle kommentoiden, vaikka en nyt iän kaiken ala "jyystämään" tästä ikuisuuskysymyksestä. Terhon näkemys siitä mitä elämä voi olla ja mitä se ei voi olla, alkaa ainakin orastavasti hahmottua, ja se on nyt se mikä minua erityisesti kiinnostaa.
Pari tarkentavaa kysymystä haluaisin esittää tässä vaiheessa: annoit Terho ymmärtää, että opettajasi Seppo A. Teinosen (kirjansa Joulukuun 32. päivä esipuheessa) ilmaisemat tuumingit iankaikkisesta elämästä saattaisivat perimmältään viitata samaan asiaan kuin mitä sinä iankaikkisesta elämästä ajattelet – että toisin sanoen siis myös Teinosen mielestä ihminen fyysisessä kuolemassaan kohtaisi kertakaikkisen lopun, jolloin hänestä niin sanotusti tulee case closed eikä hän siirry haahuilemaan mihinkään muihin todellisuuksiin tai esim. (väliaikaisesti) "Jumalan muistiin".
Minulla on kuitenkin melko suuria vaikeuksia uskoa, että Teinonen todella allekirjoittaisi modernille teologialle ja sinun ajattelullesi tyypillistä lausetta: Kuoleman jälkeen on vain "elämää". (Käytän näissä keskusteluissa kehittämääsi ytimekästä, sitaateilla pelaavaa tapaa.) Sen sijaan kuvittelen hänen edustavan kilpailevaa koulukuntaa, jonka mukaan "kuoleman" jälkeen on elämää – eli Teinonen edustaa siis yksinkertaisesti klassista kristinuskoa, jossa kuolema käsitetään tosiasiassa hyvin näennäiseksi ja joka pitää kristinuskoa kuolemattomuususkontona hyvin kirjaimellisessa mielessä. Tässä tulkintatavassa ihminen jää kuoltuaan (siis oikeammin "kuoltuaan") elämään radikaalisti muullakin tavalla kuin vain teoissaan, jälkeensä jättämien ihmisten muistoissa jne. Tuo elämä ei silti tapahdu ajassa – väite jota sinun on hyvin vaikea hyväksyä koska kytket konkreettisen elämän ja ajan käsitteet varsin voimakkaasti toisiinsa. Sinun mielestäsi ihmisen voi sanoa olevan "kertakaikkisesti loppumatta" vain ja ainoastaan silloin, jos hän jatkaa ajallista olemista väliverhon toiselle puolelle, siis jälkeen fyysisen kuoleman, joka näin osoittautuukin vain "kuolemaksi".
Kirjoitit vastineessasi nettikirjasi kommentteihin, että "mikään ei ala kuolemasta". Mutta mistäpä tämän voi tietää, alkoihan kerran suorastaan kaikki ei-mistään, absurdiutta hipovalla tavalla? (Käsitys joka nykytietämyksen mukaan on suorastaan tieteellinen.) Se että jokin nyt olemassaoleva alkaisi kuoltuaan (tai siis "kuoltuaan") eksistoida uudessa olomuodossa (tai pikemminkin jollain vaikeasti käsitettävällä tavalla uudeksi muuntuneena "jatkaisi" eksistoimistaan kirkastuneessa olomuodossa), ei minusta ole ainakaan enemmän ihmeellistä kuin se empiirisesti havaittavissa oleva tosiasia, että me juuri nyt paraikaa jo olemme täällä maan päällä eksistoimassa ja ihmettelemässä olemassaoloamme. Siis se, että täysin kontingentit, itsestään tietoiset olennot ja koko muu olevainen jo kertaalleen ovat ilmestyneet näyttämölle ex nihilo, saattaa puhua sitä vastaan, että ei-mistään (ja esim. kuolemasta) saattaa aivan paradoksaalisesti syntyä jotakin tai saada alkunsa jokin.
Minun käsitykseni kunnianarvoisan Seppo A. Teinosen (uskoakseni) klassisen tradition mukaan orientoituvasta uskosta on se, että hän uskoi ihmisen elävän kuoleman jälkeen hyvin kirjaimellisessa merkityksessä, joskaan tuo nykyisen käsityskykymme ylittävä olotila ei ole luonteeltaan aika-avaruudellinen meidän tuntemassamme merkityksessä vaan jotain aivan muuta, minkä vuoksi sitä on todella vaikea kuvailla nykyisestä eksistenssistä käsin. Mikäli Teinonen kuitenkin tosiasiassa tulkitsi iankaikkisen elämän käsitteen puhtaan vertauskuvallisesti ja immanenttisesti, "tillichmäisesti" (toisin kuin esim. oma edeltäjänsä prof. Osmo Tiililä) ja uskoi että siihen ihmisyksilö totisesti peruuttamattomasti maatuu mihin hän kaatuu (lukuun ottamatta sitä että hän jatkaa "elämistä" ihmisten muistoissa jne.), olen henkilökohtaisesti tehnyt melkoisen löydön, saanut korjausta omaan väärinkäsitykseeni.
Amica veritas.
Terho
Vastaus #18 - Tänään - 10:27:30
Hei Citymunkki
Wikipediasta luemme:
" Turingin testi
Tekoälytieteen pioneeri Alan Turing määritteli käytännönläheisen kokeen, jolla voi mitata tietokoneen ihmismäisyyttä. Testin ajatus on, että tietokone on älykäs, jos sen vastauksia ei pysty erottamaan ihmisen vastauksista..."
Idealla on käyttöä, kun tutkimme, miten kaukana loogisesti minun ja Teinosen selonteot kuoleman jälkeisestä elämästä ovat toisistaan loogisesti.
Kuoleman porteilla käynti -kokemukset ovat eräässä genressä usein käsitelty teema. Olettakaamme, että kuolevalle kävisi aina näin -- kuvaukseni on yhden genren muunnelman mukainen, joskaan ei uskollisesti: Kuoleva (esimerkiksi katolta putoava) kokee ("näkee") silmänräpäyksen murto-osassa koko elämänsä uudestaan alkaen tuoreimmista tapahtumista (uusi menneisyyden kerros aukeaa toisensa jälkeen). Hän kokee käänteisesti: jos potkaisi kerran toista, kokee potkun omissa takamuksissaan. Kokemus päättyy kuitenkin ihanasti. Ikäänkuin tunnelia pitkin hän kulkee kohti tunnelin päässä hohtavaa kirkkautta. Siellä hän kohtaa valo-olennon, ehkä Jeesuksen, ja sulautuu tähän valoon. Iäisyys -- minuutin 61. sekunti -- alkaa ja aika päättyy.
Kuoleva kokee siis ensiksi viimeisen tuomion (ehdottoman oikeudenmukaisella tavalla hänelle kostetaan kaikki ja hänelle palkitaan kaikki, mitä hän on toisille tehnyt). Hän kokee kiirastulen. Sen jälkeen hän saa osakseen armon, hänen iäisyytensä autuudessa "alkaa".
Tunnustanet, Citymunkki, että tämä kuvaus ei ole välttämättä ristiriidassa viikon kahdeksas -päivä teorian kanssa. Seppo A. Teinosen ei tarvitsisi muuttaa teoriassaan mitään olennaista, jos tämä olisi oikea kuvaus ihmisen kuolemisen prosessista. NDE- (Near Death Experience)-teoreetikko ei vaatisi Teinosta muuttamaan selitystään millään olennaisella tavalla.
Olettekaamme, että NDE -kokemuksella olisi tyhjentävä fysiologinen selitys (en väitä että on). Aivot tuhoutuvat kuolemassa kerros kerrokselta. Jokaisen kerroksen tuhoutuminen käynnistää elämykset, jotka vastaavat kyseiseen eivojen kohtaan kirjoitettuja muistoja. Näin siirrytään nykykokemuksista yhä syvemmälle aivojen uumeniin. Kun kuolema on jo oikein lähellä, verenkiertoon purkautuu kemikaaleja, jotka aiheuttavat suunnattoman autuuden kokemuksen ja se koetaan kuvaamanani draamana.
Aivojen purkautumiseen voi aivan hyvin liittyä myös mielikuvia tärkeistä ihmisistä, joka koetaan jälleennäkemisen draamana.
Millä tavalla kuoleva ihminen itse kykenisi erottamaan toisestaan tämän fysiologisperustaisen ihmisolennen kuolemisen elämyksen ja uskonnossa kuvatun "kuoleman" jälkeisen elämän elämyksen toisistaan? Ongelma on sama kuin Turingin testissä. Minun vastaukseni on, että kuolemisen fysiologisen prosessin tuottamat elämykset eivät olisi millään tavoin erotettavissa uskonnon tarkoittamasta "oikeasta" kuoleman jälkeisestä elämästä, viikon kahdeksannesta päivästä.
Kuitenkin NDE-versiossani ihminen kuolee klassisessa lääketieteellisessä merkityksessä niin, että hänen algoritminsa hajoavat ja pian myös kudoksensa. Hänen minä-minä -suhteensa häviää maailmankaikkeuden muististakin. Mutta kaiken, mitä klassinen teologia opettaa, hän on omasta näkökulmastaan kokenut: tuomion, (jopa kiirastulen), armahduksen, iäisyyden.
Ainoa ero on siinä, että NDE-versiossa iäisyyteen ja menneisyyteen astutaan samasta ovesta. Jäljelle jääneiden näkökulmasta kuoleva siirtyy menneisyyteen. Äsken hän oli samanaikaisesti minun kanssani, nyt hän siirtyi pois ajasta, joten hän ei enää ole samanaikaisesti kanssani. Vasta kun minäkin kuolen ja siirryn pois ajasta, tämä samanaikaisuuden puute lakkaa. Jossakin sanan kummassa merkityksessä minun kuolemani on minua ennen kuolleiden ylösnousemus.
Missä kohden perusteeni ovat pitämättömät, kun sanon, että sen tapaiset ajattelut kuin minun ja sen tapaiset, joita Teinonen suosittelee, eivät välttämättä ole loogisesti poissulkevia (ristiriitaisia).
Korostan, etten ole väittänyt, että kuvaus kuolemasta yllä olisi empiirisesti tosi kuvaus. Se on vain esimerkki.
Terho
No comments:
Post a Comment