Citymunkki Terholle

Re: Keskustelu Kirjoita kirja Terhon kanssa -blogi
Vastaus #12 - 18.12.2006 - 00:03:05

Hei Terho ja kaikki arvoisat palstan lukijat.

Kävin tänään katsomassa Timo Koivusalon uuden elokuvan Kalteva torni. Se oli paitsi lämminhenkinen myös melkoisen hupaisa, suosittelen. Martti Suosalo on mitä muuntautumiskykyisin näyttelijä! http://www.artistafilmi.fi/kaltevatorni/index.html

Kirjoitit Terho, etten sanonut sinun näkökulmastasi mitään niin pakottavaa, että joutuisit perusasioissa tarkistamaan omaa ajattelutapaasi. No, tällaista en kyllä oletakaan, lähinnä se olen minä joka saatan näiden keskustelujen johdosta joutua tarkistamaan ajattelutapaa! Ja kyllä minä pohjimmiltani mielelläni muutan katsomuksiani jos ja kun siihen on tarvetta. Ajattelen jo nyt kovasti eri tavalla kuin sanotaan vielä 5-10 v sitten. Mitenkähän mahdan ajatella 50 vuoden päästä, jos olen elossa.

Pyrin olemaan kriittinen aivan kaikenlaisia katsantokantoja kohtaan, mutta tarkoitan kriittisyydellä tietysti vain sitä mitä sanalla alun perin tarkoitetaan – neutraaliutta tavoittelevaa, maltillista, tosiasioihin perustuvaa, analyyttista, rationaalista erittelyä ja arviointia. Kriittisyyshän ei tarkoita kielteisyyttä, kuten esim. historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta ei voi suomentaa historiallis-kielteiseksi raamatuntutkimukseksi (paitsi ehkä joidenkin fundamentalistien mielestä). En suhtaudu Terho mitenkään kielteisesti sinun teologiaasi, vaan pidän sitä hyvin kiinnostavana ja ajatuksekkaana. Se lienee sellaista vaikka tekisit kokonaismetafysiikassasi jonkin olennaisen virheenkin - mitä et välttämättä suinkaan tee. Vaikutelmani on ollut että teologiasi on syvällistä, mutta tämä käsitys on ehkä siinä mielessä väärä, että teologiasi saattaa olla todellisuudessa vielä paljon syvällisempää kuin olen ymmärtänytkään. Tällainen tuntu jää kun lukee tekstejäsi yhä enemmän.

Kun siis mainitsit että teologiaasi joskus arvostellaan, niin minä toivoakseni en tee sellaista ainakaan missään kielteisessä tai asenteellisessa mielessä. Haluan vain yhtäältä selvittää teologiasi (ja yleisemmin modernin teologian) substanssia ja toisaalta suhteuttaa sitä vertaillen perinteisen teologian käsityksiin. Väistämättä viriävissä ristiriitatilanteissa pohdin, kummat vaihtoehdot kuvaavat hengellistä todellisuutta autenttisemmin – klassiset vai modernit. Tietyissä keskeisissä kysymyksissä klassiset ja modernit vaihtoehdot kun ovat auttamatta eksklusiivisia. Esim. ei voi yhtä aikaa ajatella että Jumala on ihmisestä ankaran erillinen persoona ja että Jumala ei ole sitä. Tai että ihmisen elämä kertakaikkisesti päättyy ja kertakaikkisesti ei pääty biologiseen kuolemaan.

Minulla ei ole hallussani tietoa siitä, "miten asiat ovat", tuskinpa edes aavistusta. Siksi en rohkene väittää että teologiastasi Terho "puuttuu" mitään, muutoin kuin suhteessa traditioon. Mutta kuten on käynyt ilmi, tradition ei pidä antaa sanella miten me tänä päivänä saamme uskoa. Voimme pyrkiä saksimaan aikasidonnaisuuksia ja säilyttämään pysyvän: aktualisoimaan uskon ydintä luovasti omana aikanamme. Näin yritämme pysyä isien uskossa osana sukupolvien ketjua. Ajankohtaan sopivaa vertausta käyttääkseni voimme säilyttää kuusen mutta vaihtaa koristeita. Varsinainen ongelma on se, mikä on koristeiden vaihtumista ja milloin taas itse kuusi on vaihtunut muuksi, vaikka sypressiksi! Niiden kesken, jotka periaatteessa hyväksyvät aikasidonnaisen materiaalin saksimisen, on aina erimielisyyttä siitä, milloin sakset käyvät liian syvällä. Älähdämme eri paikoissa. Rudolf Bultmannin neuvo omassa ohjelmanjulistuksessaan oli, että kun aletaan demytologisoida, niin sitten aletaan demytologisoida eikä tyydytä tekemään pikku päivityksiä sinne tänne raamatulliseen materiaaliin.

Jos minun pitäisi pitää luentosarja "kristinuskon olemuksesta" (mihin minulla kyllä ei tällä hetkellä olisi kompetenssia), luultavasti moni hyvin konservatiivisesti ajatteleva huomauttaisi minulle, että olen liian liberaali ja näen klassisessa kristinuskossa aivan liikaa hylättäviä, merkitykseltään toissijaisia aikasidonnaisuuksia. Täällä keskustellessani olen sitä vastoin huomannut vaivaavani päätäni modernin teologian näkökulmasta aivan liian konservatiivisilla käsityksillä, esim. pohtiessani onko perinteisessä opissa ruumiin ylösnousemuksesta mieltä! Modernin käsityksen mukaan kun ruumiin ylösnousemusta "ei oo ei tuu", paitsi ehkä jossain vertauskuvallisessa mielessä.

Yhtä kaikki, on siis varmasti pätevä jaottelu, kun sanotaan että vanhojen isien uskossa on kaksi puolta: yhtäältä aikasidonnainen maailmankatsomus, joka on katoavaista ja joka ajan oloon kokee muutoksia ja murenemisia ja toisaalta graniittisempi, numeeninen pyhän ulottuvuus, joka on ajast’aikaan kestävää ja josta uskossa varsinaisesti on kyse; tämä jälkimmäinen dimensio on se "yksi, jonka puuttuessa meiltä puuttuisi kaikki". Tällaista jaottelua juuri itsekin ajan takaa ajatellessani että klassiseen kristinuskoon sisältyy merkitykseltään toissijaisia aikasidonnaisuuksia, jotka sopii ja pitääkin hylätä.

Olennainen kysymys vain kuuluu, ovatko teistinen jumalakäsitys ja usko konkreettiseen sielun kuolemattomuuteen (käytän sanaa 'sielu' nyt alkuperäisessä holistisessa heprealaisessa merkityksessä) osa aikasidonnaista maailmankatsomusta? Voidaanko niistä todellakin luopua ilman että kristinuskon ydinsubstanssi valuu maahan kuin hiekka sormien välistä? Otaksun että traditionalistien mielestä niistä voidaan luopua yhtä hyvin kuin hindulaiset voivat uskontoaan turmelematta luopua sielunvaellusopista, buddhalaiset alkaa uskoa jumaliin tai islam hyväksyä kolminaisuusopin.

Traditionalistien mielestä pyhän piiriin kuuluu kosolti enemmän kuin moderni teologia, vaikkapa Tillich, on valmis siihen sisällyttämään. Traditionalistit laulavat että "matkallamme me oomme suureen huomiseen" ja viittaavat tällä edessäpäin olevaan reaaliseen uuteen maailmaan ja valtakuntaan, jonka persoonallinen Jumala ja vain persoonallinen Jumala (eräänlaisena Kosmisena Isänä ja Laitimmaisena Turvamiehenä) kykenee palvelijoilleen valmistamaan. Kyse ei ole utooppisesta ihanteesta, joka välkehtii ja realisoituu kauniisti siellä täällä tässä meidän nyt tuntemassamme vajavaisessa maailmassa, vaan Valtakunnasta joka tulee kerran ryskyen ja trumpettien kajahdellessa täyttämään ja valtaamaan koko todellisuuden niin ettei millekään muulle enää jää tilaa. Näin teistinen Jumala "ansaitsee nimensä". Tätä on "tulevaisuus ja toivo" jota teismin persoonallinen Jumala minun käsittääkseni lupaa. Uskonnon äidinkielisesti ymmärretty Jumala, joka ei ole todellinen persoona, ei pysty tähän eikä suunnittele tällaista - olisiko tällainen Jumala ilman muuta suurempi kuin persoonallinen Jumala?

Teistisen ja ei-teistisen (jälkiteistisen, a-teistisen) kristinuskonkäsityksen vertailussa on ehkä hiukan pohdittava sitä, onko teistinen kristillisyys jotain monoliittista vai onko olemassa teismiä ja teismiä. Koska on olemassa todellinen vaara, että usko persoonalliseen Jumalaan muuttuu uskoksi hyvin äärelliseen (ja siten tosiasiallisesti demoniseen) mielikuvitusolentoon, teismiin kohdistettu kritiikki on vähintään osittain oikeutettua. Teistinen positio saattaa tehdä Jumalasta rajusti pienemmän kuin Jumala oikeasti on. Jos todellisuudessa on vertikaalinen (jumalallinen) ja horisontaalinen (maallinen) ulottuvuus ja vertikaalista ulottuvuutta sorrutaan kuvaamaan kovin suorasukaisen horisontaalisin termein, tuloksena saattaa olla pakanallinen usko melkoiseen ajatushirviöön ja idoliin. Voimakkaan horisontaalisin termein käsitetty, hyvin "aistillista" ja "verevää" jumaluutta palvova uskonnollisuus saattaa kylläkin olla kovassa kasvussa ja hyvin suosittua (vrt. esim. "nokialaisuus"), mutta onko sillä paljoista puheista huolimatta mitään todellista tekemistä pyhän kanssa?

Teismin sudenkuopista huolimatta voidaan silti ehkä kysyä: viskataanko ei-teistisessä kristinuskossa lapsi pesuveden mukana? Esim. teististä jumalakäsitystä edustava systemaattisen teologian prof. Heinrich Ott (s. 1929) arvelee kirjassaan Jumala (Kirjaneliö 1978), että teismin hylänneiden kristillisten teologien piirissä on piirretty teismistä "aivan liian naiivi ja liian halpa kuva" (s. 10). Ott (joka hänkin teistinä siteeraa innolla Buberia) tarkoittaa sanoa, että teistien Jumala käsitetään virheellisesti alkukantaisen antropomorfiseksi, maailman ulkopuolella olevaksi, täysin inhimilliseksi kuvitelluksi olennoksi. Tosin Ottia itseään voisi mielestäni kritikoida tietystä elitistisyydestä ja teologisesta snobismista, koska mitä hienouksia hän vertaisineen sitten Jumalasta ikinä tutkijan kammiossaan oivaltaakaan, käytännössä laajojen massojen teistinen jumalakäsitys sisältää (psykologisista syistä) melko pysyvästi hyvin antropomorfisia piirteitä. Kuten Matti T:n toisessa yhteydessä suosittelema uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on kirjoittanut, empiiriset kokeet ovat osoittaneet, etteivät ihmiset pysty operoimaan kovin hienoilla ja abstrakteilla jumalakäsityksillä käytännön elämässä. Alun perin ehkä hyvinkin teoreettiset jumalakäsitykset tuppaavat yksinkertaistumaan käytössä, pragmaattisista ja kognitiivisista syistä. Mahtaako siis intellektuaalisesti salonkikelpoista, krouviudesta ja karkeudesta vapaata teismiä löytyä muualta kuin akatemian seinien sisältä? Sitä jään miettimään ja teismin kohtaloa ylipäätään... Ei-teistinen kristinusko on kyllä omalla tavallaan kiehtova vaihtoehto sille, jota klassiset opinkappaleet ja uskomisen tavat alkavat tavalla tai toisella kuristaa. Raamatusta tulee aivan uudenlainen kirja, ei suinkaan mikään satukirja, jos sitä alkaa lukea tämänpuoleisesta transsendenttisuudesta käsin.

Tämä kohta oli, Terho, niin hauskasti tiivistetty, että siitä saisi aikaan eksistentiaalisen teologian huoneentaulun:

Jumalahan ei ole, vaan on mikä on, eli "on".
Se, joka on olemisen perusta ja syvyys, ei itse ole vaan "on".
Muista aina, että kun kirjoitan "on", en sano, että vain "on",
vaan että ei vain ole, vaan "on".