Minä olen ruumis, jolla on nuo ajatukset; vammainen ruumis

Niin, Järveläinen

Ihmisen samastaminen algoritmiin saattaa olla perusharha: minä en ajattele olevani algoritmi, joka käyttää minun ruumistani, vaan ruumis, jolla on nuo ajatukset, nuo tunteet, nuo toivot. (Käytän mieluummin sanaa ruumis kuin sievistelevästi keho). Olen tulkinnut myös kristillisen ylösnousemusopin samalla tavalla: turhaan emme tunnusta uskontunnustuksessa ruumiin ylösnousemusta. Ajatus on, että minä en ole missään, missä minun ruumiini ei ole.

Jouduin kuitenkin hyvin tiukkaan älylliseen tilanteeseen kuunnellessani vammaisuutta käsittelevässä seminaarissa muutama viikko sitten alustuksia, jossa selitettiin, kuinka tärkeää olisi nähdä vammaisessa muutakin kuin hänen vammainen ruumiinsa. Ymmärrän oikein hyvin, mitä tällä tahdotaan sanoa, mutta ajatuksen hyväksyminen näyttää vaativan antropologian tarkistusta. Olen ajatellut, että minulle nyt on annettu tämmöinen ruumis; voisi se olla näyttävämpikin. Olen torunut itseäni käsitesekaannuksesta: jos olisi sellainen ruumis, mikä minullekin kelpaisi, se olisi kokonaan toinen ihminen. Mikään, mitä hänelle kuuluu, ei koskisi minua sen suuremmin kuin se, mitä kenelle tahansa toiselle ihmiselle kuuluu (olennainen osa argumenttiani kuoleman jälkeisestä elämästä).

Syvät filosofiset ja tärkeät elämänkatsomukselliset kysymykset liittyvät tähän yksinkertaiseen ongelmaan. Jos joutuisin auto-onnettomuuteen, joka muuttaisi ruumistani peruuttamattomasti, olisinhan kuitenkin sama ihminen, jolla äsken oli esimerkiksi käsi, mutta nyt ei ole. Siitäkö seuraa, että olen eri asia kuin ruumiini? Vai seuraako, että olen tämä ruumis, jolla on sellainen historia (ja siihen liittyvät muistot)? Minkä ikäisen ihmisen ruumis on ylösnousemusruumiini kerran? Ilmeinen vastaus: se on iätön. Se on myös sukupuoleton (taivaassa ei mennä miehelle!).

Olen mm. väitöskirjassani Isänmaallisuus pohtinut näitä asioita liberaalisen individualismin ihmiskuvaan liittyen. Liberaali Rawlshan tahtoo oikeudenmukaisuuskysymyksistä keskusteltavan tilanteessa, jossa omat keskeiset ominaisuudet on abstrahoitu (siirretty tilapäisesti tietämättömyyden verhon pimentoon). Mutta mitä sillä valjulla ihmisen pohjalla on tekemistä minun kanssani, jolla ei ole ikää, ei sukupuolta, ei yhteiskunnalista asemaa ja joka on jopa unohtanut minun vakaumukseni?

Asia on kovin vaikea, mutta kyllä minä joudun pitämään (toistaiseksi) kiinni kannastani, ettei taivaaseen ole kenelläkään pääsyä ilman ruumistaan. Mutta jos se ruumis on sukupuoleton, iätön, luonneviaton jne., miten minä, joka olen sukupuolinen, iällinen, luonneviallinen jne. voisin millään tavoin samaistua häneen. Olennainen jatkumo olisi katki. (Identiteettiongelmaa olen pohtinut kirjassani Sitoutumisesta ja sitoutumattomuudsta, Helsinki: Kirjapaja, 2003.)

Terho