Terho Järveläiselle: Jumalan muistama kuollut, minä-minä suhteen kommunikatiivisuus

Kirjoitat, Järveläinen: "Jos ajattelemme, että jatkumme muistoissa, niin tällöin olemassaolomme on jotenkin 'toisesta' käsin määrittynyttä." Sitäpä tähdennänkin: minä-muut-suhdetta.

Jatkat: "Uskonnollinen uskomus ikuisesta elämästä näyttää olevan, että Jumala on Ikuinen Muistaja, joka muistaa kuolleen. Näin ennen kuolleiden herättämistä ihminen on uskonnon näkökulmasta kuollut (hänen tietoisuuttaan, psyykkisiä kykyjään ja ruumistaan ei ole sillä, eikä kaiketi millään muullakaan, tavoin, että hän voisi havaita ne eli olla niistä tietoinen), mutta hän ei ole kadonnut, mikäli Ikuinen Muistaja muistaa hänet." Tarkoitatko, että vainaja on ennen kuolleista herättämistä "kuollut" (sitaateissa, siis elää joskaan ei tiedä elävänsä)?

Sitten kysyt: "..voidaanko sielu ajatella kokonaan minä-minä-suhteeksi vai pitäisikö siihen liittää myös jonkinlainen suhde toiseen, jonkinlainen kommunikatiivisuus. Minä-minä-suhde, jota varmaankin voisit analysoida hieman enemmän, luo ehkä mielikuvan 'kummituksesta koneessa'. " Tässä en ole onnistunut viemään perille viestiäni. Se on: yksilöllä ei ole sielu vaan yksilö on sielu ollessaan minä-minä-ulottuuvuudessa. Sen tähden sielu ei ole "koneen kummitus". Minä-minä-suhteessa oleminen on sitä, että on, elää itse, ei esimerkiksi anna toisten elää puolestaan (kuten tekee joukkosielu, ks. Karitsan kiukku -- ei vielä verkossa -- tai Kolme tapaa hukata elämänsä -- julkaistu osiossa Kirjoituksia). Aito kommunikatiivisuus eli sinä-minä-suhde on mahdollinen vain sielulle (tämä on ideaalikuvausta), joten yksilöllä ei voi olla yhteyttä toiseen ihmiseen muusta kontekstistaan kuin omasta minä-minä-suhteestaan.

Nyt olet oikeassa siinä, että sosiaalinen on ennen yksilöllistä. Yksilö jäsentyy symbioottisesta suhteesta omaan äitiinsä (Jari Ehrnrooth on kyllä kyseellistänyt alkusymbioosin, mutten voi tässä upota siihen keskusteluun). Symbioottisessa suhteessa ei kuitenkaan olla sieluna, koska omintakeinen suhde omaan itseen puuttuu. Niin ollen sieluksi syntyminen on heräämistä ("väärän") sosiaalisuuden horroksesta ja oman suhteen muodostamista omaan itseen ja elämään. Sieluna ihminen on valmis toiselle ihmiselle eli kommunikatiivisuus on toisisijaista, sielu ensisijaista.

Ensisijaisuus on vain käsitteellistä. Sieluna voi elää vain toisten sielujen yhteydessä.

Jatkat selittämällä, kuinka Aristoteles erottaa toisistaan aktiivisen järjen ja passiivisen järjen.

En ymmärrä kaikkia lauseita selityksessäsi, esimerkiksi muotoilua "todellisuuteen sisältyvä struktuuri". Eivätkö kaikki struktuurit, joita on, sisälly todellisuuteen? Sellaista struktuuria, joka ei sisälly todellisuuteen, ei ole. Tai millainen entiteetti tai olio on "järki"? Jos minä sanon, että Reijolla on järkeä, tarkoitan, että Reijo ymmärtää asioita vikkelästi ja tekee valintansa järkevästi, en sitä, että Reijon järki ymmärtää tai tekee valintoja. Vaikea minun on ymmärtää, että ihmisellä olisi kaksi eri järkeä. Ihminen voi selvästikin järkeillä eri tavoin, esimerkiksi passiivisesti tai aktiivisesti, mutta sehän ei edellytä kahta eri järkeä (paitsi ehkä siinä merkityksessä kuin juoppo-Edward on aivan eri ihminen selvänä kuin päissään, siis erittäin kuvaannollisessa merkityksessä.)

Aristoteles tekee Sielusta -teoksessa kuuluisan ja paljon hämminkiä aiheuttaneen erottelun aktiiviseen ja passiiviseen järkeen. Aktiivinen järki on todellisuuteen sisältyvä struktuuri tai funktio, joka herättää yksilöllisen sielun, passiivisen järjen toimintaan. Tällä ajatuksella voisi olla muitakin kuin metafyysisiä tai teologisia ulottuvuuksia pohdittaessa sitä, mikä tekee henkilöstä sielukkaan.