Jos ajattelemme, että jatkumme muistoissa, niin tällöin olemassaolomme on jotenkin 'toisesta' käsin määrittynyttä. Uskonnollinen uskomus ikuisesta elämästä näyttää olevan, että Jumala on Ikuinen Muistaja, joka muistaa kuolleen. Näin ennen kuolleiden herättämistä ihminen on uskonnon näkökulmasta kuollut (hänen tietoisuuttaan, psyykkisiä kykyjään ja ruumistaan ei ole sillä, eikä kaiketi millään muullakaan, tavoin, että hän voisi havaita ne eli olla niistä tietoinen), mutta hän ei ole kadonnut, mikäli Ikuinen Muistaja muistaa hänet. Tämä on yksi näkökulma, jolla voi olla merkitystä "sielukkaan liikemiehen" ajatukselle, mutta, kuten toteat, ei teologista panostusta tässä yhteydessä välttämättä tarvita. Sen sijaan mietin sitä, voidaanko sielu ajatella kokonaan minä-minä-suhteeksi vai pitäisikö siihen liittää myös jonkinlainen suhde toiseen, jonkinlainen kommunikatiivisuus. Minä-minä-suhde, jota varmaankin voisit analysoida hieman enemmän, luo ehkä mielikuvan "kummituksesta koneessa". Aristoteles tekee Sielusta -teoksessa kuuluisan ja paljon hämminkiä aiheuttaneen erottelun aktiiviseen ja passiiviseen järkeen. Aktiivinen järki on todellisuuteen sisältyvä struktuuri tai funktio, joka herättää yksilöllisen sielun, passiivisen järjen toimintaan. Tällä ajatuksella voisi olla muitakin kuin metafyysisiä tai teologisia ulottuvuuksia pohdittaessa sitä, mikä tekee henkilöstä sielukkaan.
Jos ajattelemme, että jatkumme muistoissa, niin tällöin olemassaolomme on jotenkin 'toisesta' käsin määrittynyttä. Uskonnollinen uskomus ikuisesta elämästä näyttää olevan, että Jumala on Ikuinen Muistaja, joka muistaa kuolleen. Näin ennen kuolleiden herättämistä ihminen on uskonnon näkökulmasta kuollut (hänen tietoisuuttaan, psyykkisiä kykyjään ja ruumistaan ei ole sillä, eikä kaiketi millään muullakaan, tavoin, että hän voisi havaita ne eli olla niistä tietoinen), mutta hän ei ole kadonnut, mikäli Ikuinen Muistaja muistaa hänet. Tämä on yksi näkökulma, jolla voi olla merkitystä "sielukkaan liikemiehen" ajatukselle, mutta, kuten toteat, ei teologista panostusta tässä yhteydessä välttämättä tarvita. Sen sijaan mietin sitä, voidaanko sielu ajatella kokonaan minä-minä-suhteeksi vai pitäisikö siihen liittää myös jonkinlainen suhde toiseen, jonkinlainen kommunikatiivisuus. Minä-minä-suhde, jota varmaankin voisit analysoida hieman enemmän, luo ehkä mielikuvan "kummituksesta koneessa". Aristoteles tekee Sielusta -teoksessa kuuluisan ja paljon hämminkiä aiheuttaneen erottelun aktiiviseen ja passiiviseen järkeen. Aktiivinen järki on todellisuuteen sisältyvä struktuuri tai funktio, joka herättää yksilöllisen sielun, passiivisen järjen toimintaan. Tällä ajatuksella voisi olla muitakin kuin metafyysisiä tai teologisia ulottuvuuksia pohdittaessa sitä, mikä tekee henkilöstä sielukkaan.