Hei Citymunkki.
Olen julkaissut puheenvuorosi kuolemasta osiossa Vieraat ja vastannut kirjoitukseesi osiossa Kirjoitukset. Tätä vastaustani et liene lukenut, ennen kuin laadit edellä olevan kirjoituksesi. Siteeraan vastaustani:
Sitaatti aiemmasta keskustelusta
Lainaan ensiksi sitä, mitä sinä kirjotit:
”Edesmennyt dogmatiikan prof. Seppo A. Teinonen on kirjoittanut tämän ja tulevan elämän suhteesta näin:
"Kuolema on elämän ovi", lausui pyhä Bernhard Clairvauxlainen. Ovesta kuljettaessa mennään eteenpäin, ja siten se tuleva, mikä on kuoleman jälkeen, on tavallaan jatkoa nykyiselle. Se on ikään kuin vuorokauden 25. tunti, viikon kahdeksas päivä ja 32:s joulukuuta. Mutta se on vain "ikään kuin": samalla kun se on jatkumista, se ei enää ole sitä. Ei voida enää puhua vuorokauden 26. tunnista, viikon yhdeksännestä päivästä eikä 33:nnesta joulukuuta. Espanjalainen teologi José María Cabodevilla lausuu kuolemaa käsittelevän kirjansa alussa: "32:s joulukuuta. Voimmeko siten päivätä tulevaa elämää? Se ei ole ylimääräistä aikaa eikä karkausvuotta. Siinä on kysymyksessä jokin, joka on ajan tuolla puolen mutta on siitä huolimatta yhteydessä tähän ja tästä riippuvainen. Koko kuolema tapahtuu tarkalleen sinä päivänä, sillä rajalla, joka päättää ajan samalla kun se saadaan. Kuolema on ajan ja ikuisuuden leikkauspiste kuten Simone Weil sanoo, piste, jossa yhtyvät ristin palkit. Se on hetki, johon ei voida lisätä samanlaatuisina ajan muita hetkiä: se suhtautuu niihin kuten Kristus ihmisiin. Eikä ole 33:nnetta päivää, koska iankaikkisuus on aikaa ilman aikaa, se on suvereenista aikaa, keskeytymätöntä ja liikkumatonta" (32 de diciembre: La muerte y después de la muerte. 2.a ed., Madrid 1969). [Teinosen alkusanat teokseensa Joulukuun 32. päivä - Kuoleman ja ikuisuuden kysymyksiä. Kirjaneliö 1976, s. 5-6].
Mielestäni se, mitä yritin sanoa ajan ja ikuisuuden suhteesta, on aivan sama asia kuin mitä Teinonen yllä Cabodevillaa seuraten sanoo. Ei ole mitenkään välttämätöntä pitää insinöörikielisestikään ymmärrettyä puhetta kuoleman jälkeisestä elämästä sisäisesti ristiriitaisena ja epäloogisena, mielettömänä. En tässä yritä kuitenkaan todistaa mitään puoleen enkä toiseen vaan vain perustella, miksi erilaiset vaihtoehdot (myös klassiset) tässä kuoleman jälkeisen elämän kysymyksessä voisivat olla periaatteessa mahdollisia.”
Sitten siteeraan omaa kommenttiani tekstiisi:
Minä en ymmärrä, mikä Teinosen väite tässä sitaatissa on ristiriidassa minkään kanssa, mitä minä olen yrittänyt selittää? Karitsan kiukussa yritän selittää, että ihmisen loppu kuolemassa on se tärkeä aluton alku, mitä ”iankaikkinen elämä” ainoastaan voi tarkoittaa (substantiivin elämä superlatiivi: elämä, elämämpi, iankaikkinen elämä). Iankaikkisuus – ”kuoleman jälkeinen elämä” on -- u-topos par excellence – kuten sanot.
Voisi olla mahdollista, että erittäin iankaikkisen (sanan insinöörikielisessä merkityksessä) jyystämisen jälkeen voisimme löytää ainakin laihahkon konsensuksen siitä, mitä kuoleman jälkeisestä elämästä on ajateltava. "
Tässä siis annan ymmärtää, että Teinosen sitaatti olisi sovitettavissa yhteen sen kanssa, mitä minä olen kirjoittanut, ja saattaisi perimmältään viitata samaan asiaan. Oli miten oli, joudut selittämään, missä mielessä Teinosen hyväksymä näkemys ei ole näkemys yksilöstä kertakaikkisena loppumisena (siirtymisenä iäisyyteen, joka ei ala). Yksilö ei liene "kertakaikkisesti loppumatta" missään muussa versiossa kuin siinä, missä aika jatkuu iäsyydessäkin, missä "taivaassa" toteutuu "maailman" tapahtumille rinnakainen muutosten ja tapahtuminen prosessi, niin että kun väliverho poistuu, prosessit sulavat yhdeksi prosessiksi. Kuolema on hyvin näennäistä, jos tämä versio on totta. Kaikissa muissa versioissa kaikki loppuu kuolemassa, koska mikään ei ala kuolemasta.
Siitä kirjoitit upeasti, miten käsitys elämän tärkeydestä muuttuu, kun ymmärretään, että yksilön oma näkökulma elämään häviää hänen kuollessaan niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Niille, joille "kuolema" on enemmän tai vähemmän näennäistä, voi elämä olla hyvin tärkeää, jos he ajattelevat, että yksilön kohtalo "kuoleman jälkeisessä elämässä" on kausaalisesti riippuvainen siitä, miten hän on elänyt. (Kristillinen teologia ei perinteisesti opeta kausaalista riippuvuutta näiden kahden asian välillä; siinä ajatellaan, että Kristus tuomitsee ihmiset viimeisellä tuomiolla. Tuomio on ainakin joskus vapauttava, eli rikoksesta ei seuraa kausaalisesti rangaistusta.) Näille ihmisille elämä on välineellisesti tärkeää. Eksistentiaaliseen rajallisuuteeensa ja ehdollisuuteensa tyytyvälle yksilölle elämä on kaikki, mikä on tärkeää. Sen tähden sen latteus häviää. Siihen avautuu syvyys. Yksilöstä puhkeaa sielu. Seuraelämästä tulee pyhien yhteyttä, ateriasta ehtoollinen jne.
Vertaus viimeisestä tuomiosta on merkillinen. Ensinnäkin siinä oletetaan, että elämä on välineellisesti tärkeää: ihmisten kohtalo on riippuvaista siitä, mitä he tekivät elämässä. Toiseksi siinä oletetaan, että elämä on kaikki, mikä on tärkeää: autuuteen pääsijät eivät tehneet hyvää ihmisille sen tähden että autuuteen pääseminen oli tärkeää, vaan sen tähden, että ihmiset (tämä elämä) oli heille tärkeää.
Kiitos puheenvuorostasi. Se varmaankin vaikuttaa tekstiini tavalla tai toisella. Viitannen sinuun Citymunkkina, mutta jos tahdot esiintyä siviilinimelläsi, minulla ei ole sitäkään vastaan mitään.
Terho
No comments:
Post a Comment