Terho P:n esittämä näkökohta juuri startanneessa nettikirjahankkeessa (1. luku) on selkeästi kiteytetty: "kuoleman jälkeisen elämän käsitteessä pitää olettaa joko sana kuolema tai sana elämä sitaattimerkkien sisään". Siis jos kuoleman jälkeen seuraa jotain todellista konkreettista uutta elämää, me tosiasiassa vain "kuolemme" kadotessamme maan päältä; siirrymme toiseen ulottuvuuteen, "vaihdamme hiippakuntaa". Kuolema on vain metafora. Toisaalta jos ihan
oikeasti kuolemme niin että totaalisesti ja peruuttamattomasti häivymme ulottumattomiin ja olemattomiin, me kuoleman jälkeen vain "elämme", siis elämme jossakin ei-varsinaisessa merkityksessä. On siis oikeammin keskusteltava siitä,
onko kuolemaa eikä siitä onko kuoleman jälkeistä elämää.
Näin ollen, kun klassinen kristinusko väittää, että kuoleman jälkeen
on elämää, se tarkoittaa sitä, ettei kuolemaa varsinaisesti ole olemassakaan. Empiirisesti havaittavissa oleva fyysisen kuoleman tapahtuma, joka meitä itse kutakin odottaa jossain vaiheessa, on tosiasiassa vain "kuolema". Vaikka mielemme ehkä tekisi maan kamaraan juurevasti sidotusta eksistenssistämme käsin sanoa, että planeetaltamme korkean iän, sairauksien tai onnettomuuksien takia häviävät miehet ja naiset, tytöt ja pojat
kuolevat pois, klassinen kristinusko kehottaa meitä sanomaan: he "kuolevat". On käytettävä lainausmerkkejä. Heidän kuolemansa on näennäistä. Kuolemaa ei tosiasiassa ole. Kyse on muutoksesta olotilassa, ulottuvuudessa –
vain siitä.
Terho P. ilmaisee selkeästi aivan päinvastaisen kannan: se mikä pitää panna lainausmerkkeihin on kuoleman jälkeen seuraava elämä.
Kuolema kyllä on todellinen. Mikä sitä seuraa, on sitä vastoin vain "elämää". Kuolema on totinen loppu: siinä yksilö loppuu "jyrkästi, täydellisesti ja peruuttamattomasti". Yksilön näkökulma elämään "sammuu niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, se ikään kuin häviää jopa maailmankaikkeuden muistista". Kuolemansa jälkeen yksilö jää olemaan vain ja ainoastaan läheistensä muistoissa, tekojensa seurauksissa jne.
Tunnen ehkä luvattoman huonosti suomalaista ja ulkolaista modernia teologiaa, mutta tämä on aivan ensimmäinen kerta, kun huomaan jonkun teologin ilmaisevan eksplisiittisenä vakaumuksena, että
kuolema on yksilöihmiselle kaiken loppu hyvin absoluuttisessa mielessä. On varmaa ettei tällainen ajattelu ole lainkaan klassisen kristinuskon metafysiikan ja maailmanselityksen mukaista. Sen sijaan ei ole ollenkaan varmaa, että Terho P. tai kukaan vastaavasti ajatteleva olisi kuoleman todellisuudesta näin puhuessaan väärässä... Joka tapauksessa itse ainakin tätä kirjoittaessani pidän uskonvaraisina ja todistamattomina olettamuksina sekä klassista ajatusta elämästä "kuoleman" jälkeen että modernia ajatusta kuolemasta jota seuraa vain "elämä". Olen aika agnostikko ja skeptikko tämän asian suhteen. Voin kuvitella että klassiseen vaihtoehtoon kallellaan olevat haluavat
toivoa nykyisen eksistenssin rajat radikaalisti ylittävällä tavalla. Moderniin vaihtoehtoon suuntautuvat puolestaan ovat ehkä mieltyneitä
Ockhamin partaveitseen eivätkä halua oletella ontologisesti enemmän kuin on välttämättä tarpeen. (Vaikka Ockham itse, ironista kyllä, varmaankin ajatteli kuolemanjälkeisyydestä klassisesti. Sikäli kuin oli kunnon "oikeaoppinen" fransiskaani.)
Jos kuolema on todellinen eikä vain kuvaannollista, siis "kuolemaa", kuolema todellakin, siis
todellakin jäsentää elämän, kuten Terho P. kirjoittaa. Maanpäällisestä elämästä tulee ainutkertaisuutensa vuoksi aivan
äärettömän vakava asia. Kuolema pakottaa ryhdistäytymään ja arvioimaan eksistenssiä ehdottomasta näkökulmasta, koska toista mahdollisuutta ei kenellekään tule. It’s now or never. Tätä ryhtiliikettä ei pelkkä "kuolema" välttämättä tee, koska sen mukaan orientoituva saattaa olla vaarassa siirtää elämäänsä johonkin määrittelemättömään tulevaisuuteen, haudan tuolla puolella olevaan iankaikkisuuteen… Elämästä ja eksistenssistä tulee kovasti suhteellista. Tosi elämä alkaa vasta
sitten kun.
Kunhan ensin. Nykyisyydessä pohjimmiltaan vain odotellaan jatkoille pääsyä.
Mutta jos kuolema todellakin on todellista eikä vain kuvaannollista, silloin klassisesti ymmärretty iankaikkisuustoivo on äärimmäisyyteen mennyt esimerkki ihmisen jokapäiväisestä helmasynnistä, kiusauksesta ja kärsimyksen lähteestä: hänen taipumuksestaan elää muussa kuin nykyhetkessä (joko menneessä tai tulevassa). Huomaan todellakin vaaran johon klassinen kristinusko mahdollisessa utopistisuudessaan saattaa ihmisen suistaa.
Vaihtoehdot jotka eteen piirtyvät, ovat huimaavat. Taidan ensi kertaa
todella käsittää ne kaikessa järkyttävyydessään… Jään miettimään asiaa ja seurauksia, joita kummallakin perusasennoitumisella on: sekä sillä jonka mukaan "kuoleman" jälkeen on elämää että sillä, jonka mukaan kuoleman jälkeen on vain "elämää".
Citymunkki
No comments:
Post a Comment