Terho Matti Tanelille: Sielukas menestyjä -- mahtikäytäntöjen etiikka

Huom.: Projektin esittely ja osallistuminen projektiin blogimerkinnässä 27.11.2006


Hei Matti.

Ehkä voin myöhemmin palata kirjan alkuun uudelleen pehmentämään sitä.

Androgyyninenkin nimi on käynyt mielessäni syksyn kuluessa: Sielukas menestyjä -- mahtikäytäntöjen etiikka.

Mahtikäytännöt on käsite, jota en ole vielä selittänyt. Se tarkoittaa erittäin läheisesti samaa kuin käsite pyyteelliset käytännöt, joista olen jo kirjoittanut.

Nimi ei huoleta minua. Kirjani ovat saaneet nimensä yleensä vasta kun ne ovat olleet melkein valmiit. Olin kirjoittamassa ensimmäisen kirjan viimeisiä lukuja, kun ystäväni Seppo Hyrkäs porhalsi pikkuyksiöömme Runeberginkadulla (ks. 60-luvun aikalaiskuvaus sivujeni osiossa Kirjoituksia) ja selitti jo ovelta: "Nyt mä tiedän, mikä kirjalle tulee nimeksi! Uusin testamentti!" Karitsan kiukku sai nimensä vähää ennen kuin käsikirjoitus piti toimittaa kustantajalle. Joten eipä huolta!

Kiitos huomautuksista.

Terho

Matti Taneli Terholle: alku töksähtää, nimi huono

Hyvä Terho,

Kiitos kysymisestä. Sitä juuri myös tarkoitin, että lähdet ehkä liian "jyrkästi" asiaan.
Jokin "pehmentävä kaarre" voisi auttaa asiaa. Nyt tyyli on hieman kylmäävää, vaikkakin
varsin terävää ja analyyttistä. Toisaalta eihän tekstissä ole hyvä pahasti jaaritellakaan,
mutta ehkä kuitenkin hieman. Ehkä haluatkin vähän provosoida, jos niin, silloin alkusi
toimisi nykyistäkin paremmin, jos provosoit vielä vähän enemmän.
Substanssisi on erittäin kiintoisaa, vaikka kirjan nimenä tuo liikemies ei olle paras mahdollinen,
kuten itsekin toteat, mutta mikä siihen sopisi? Gideonkin viittaa mieheen. Löytyisikö
jokin mies-nainen -, nainen-mies -yhdistelmä tai jokin antrogyyninen nimi, käsite tms.

Kun tekstiä tulee lisää, niin jatkan mielelläni innostuneesti sen kommentoimista.



Ystävällisesti Matti (30.11.2006 klo 18:38)

Terho Järveläiselle: Jumalan muistama kuollut, minä-minä suhteen kommunikatiivisuus

Kirjoitat, Järveläinen: "Jos ajattelemme, että jatkumme muistoissa, niin tällöin olemassaolomme on jotenkin 'toisesta' käsin määrittynyttä." Sitäpä tähdennänkin: minä-muut-suhdetta.

Jatkat: "Uskonnollinen uskomus ikuisesta elämästä näyttää olevan, että Jumala on Ikuinen Muistaja, joka muistaa kuolleen. Näin ennen kuolleiden herättämistä ihminen on uskonnon näkökulmasta kuollut (hänen tietoisuuttaan, psyykkisiä kykyjään ja ruumistaan ei ole sillä, eikä kaiketi millään muullakaan, tavoin, että hän voisi havaita ne eli olla niistä tietoinen), mutta hän ei ole kadonnut, mikäli Ikuinen Muistaja muistaa hänet." Tarkoitatko, että vainaja on ennen kuolleista herättämistä "kuollut" (sitaateissa, siis elää joskaan ei tiedä elävänsä)?

Sitten kysyt: "..voidaanko sielu ajatella kokonaan minä-minä-suhteeksi vai pitäisikö siihen liittää myös jonkinlainen suhde toiseen, jonkinlainen kommunikatiivisuus. Minä-minä-suhde, jota varmaankin voisit analysoida hieman enemmän, luo ehkä mielikuvan 'kummituksesta koneessa'. " Tässä en ole onnistunut viemään perille viestiäni. Se on: yksilöllä ei ole sielu vaan yksilö on sielu ollessaan minä-minä-ulottuuvuudessa. Sen tähden sielu ei ole "koneen kummitus". Minä-minä-suhteessa oleminen on sitä, että on, elää itse, ei esimerkiksi anna toisten elää puolestaan (kuten tekee joukkosielu, ks. Karitsan kiukku -- ei vielä verkossa -- tai Kolme tapaa hukata elämänsä -- julkaistu osiossa Kirjoituksia). Aito kommunikatiivisuus eli sinä-minä-suhde on mahdollinen vain sielulle (tämä on ideaalikuvausta), joten yksilöllä ei voi olla yhteyttä toiseen ihmiseen muusta kontekstistaan kuin omasta minä-minä-suhteestaan.

Nyt olet oikeassa siinä, että sosiaalinen on ennen yksilöllistä. Yksilö jäsentyy symbioottisesta suhteesta omaan äitiinsä (Jari Ehrnrooth on kyllä kyseellistänyt alkusymbioosin, mutten voi tässä upota siihen keskusteluun). Symbioottisessa suhteessa ei kuitenkaan olla sieluna, koska omintakeinen suhde omaan itseen puuttuu. Niin ollen sieluksi syntyminen on heräämistä ("väärän") sosiaalisuuden horroksesta ja oman suhteen muodostamista omaan itseen ja elämään. Sieluna ihminen on valmis toiselle ihmiselle eli kommunikatiivisuus on toisisijaista, sielu ensisijaista.

Ensisijaisuus on vain käsitteellistä. Sieluna voi elää vain toisten sielujen yhteydessä.

Jatkat selittämällä, kuinka Aristoteles erottaa toisistaan aktiivisen järjen ja passiivisen järjen.

En ymmärrä kaikkia lauseita selityksessäsi, esimerkiksi muotoilua "todellisuuteen sisältyvä struktuuri". Eivätkö kaikki struktuurit, joita on, sisälly todellisuuteen? Sellaista struktuuria, joka ei sisälly todellisuuteen, ei ole. Tai millainen entiteetti tai olio on "järki"? Jos minä sanon, että Reijolla on järkeä, tarkoitan, että Reijo ymmärtää asioita vikkelästi ja tekee valintansa järkevästi, en sitä, että Reijon järki ymmärtää tai tekee valintoja. Vaikea minun on ymmärtää, että ihmisellä olisi kaksi eri järkeä. Ihminen voi selvästikin järkeillä eri tavoin, esimerkiksi passiivisesti tai aktiivisesti, mutta sehän ei edellytä kahta eri järkeä (paitsi ehkä siinä merkityksessä kuin juoppo-Edward on aivan eri ihminen selvänä kuin päissään, siis erittäin kuvaannollisessa merkityksessä.)

Aristoteles tekee Sielusta -teoksessa kuuluisan ja paljon hämminkiä aiheuttaneen erottelun aktiiviseen ja passiiviseen järkeen. Aktiivinen järki on todellisuuteen sisältyvä struktuuri tai funktio, joka herättää yksilöllisen sielun, passiivisen järjen toimintaan. Tällä ajatuksella voisi olla muitakin kuin metafyysisiä tai teologisia ulottuvuuksia pohdittaessa sitä, mikä tekee henkilöstä sielukkaan.

Nimimerkki Järveläinen: Ikuinen muistaja ja minä-minä-solipsismi

jarvelainen said...

November 30, 2006 3:38:00 AM PST

Jos ajattelemme, että jatkumme muistoissa, niin tällöin olemassaolomme on jotenkin 'toisesta' käsin määrittynyttä. Uskonnollinen uskomus ikuisesta elämästä näyttää olevan, että Jumala on Ikuinen Muistaja, joka muistaa kuolleen. Näin ennen kuolleiden herättämistä ihminen on uskonnon näkökulmasta kuollut (hänen tietoisuuttaan, psyykkisiä kykyjään ja ruumistaan ei ole sillä, eikä kaiketi millään muullakaan, tavoin, että hän voisi havaita ne eli olla niistä tietoinen), mutta hän ei ole kadonnut, mikäli Ikuinen Muistaja muistaa hänet. Tämä on yksi näkökulma, jolla voi olla merkitystä "sielukkaan liikemiehen" ajatukselle, mutta, kuten toteat, ei teologista panostusta tässä yhteydessä välttämättä tarvita. Sen sijaan mietin sitä, voidaanko sielu ajatella kokonaan minä-minä-suhteeksi vai pitäisikö siihen liittää myös jonkinlainen suhde toiseen, jonkinlainen kommunikatiivisuus. Minä-minä-suhde, jota varmaankin voisit analysoida hieman enemmän, luo ehkä mielikuvan "kummituksesta koneessa". Aristoteles tekee Sielusta -teoksessa kuuluisan ja paljon hämminkiä aiheuttaneen erottelun aktiiviseen ja passiiviseen järkeen. Aktiivinen järki on todellisuuteen sisältyvä struktuuri tai funktio, joka herättää yksilöllisen sielun, passiivisen järjen toimintaan. Tällä ajatuksella voisi olla muitakin kuin metafyysisiä tai teologisia ulottuvuuksia pohdittaessa sitä, mikä tekee henkilöstä sielukkaan.

Terho Jukalle: Mikä on leikki -- ote kirjasta Vihreä oikeudenmukaisuus

Hei, Jukka (nimimerkki)

Nopeimmin ns. kepeyden filosofiastani saa otteen kirjani Vihreä oikeudenmukaisuus (1999) avulla. Sen löytää kotisivujeni kirjoituksia/kirjat -osiosta. Sivuja uusittaessa näkyy kirjan tekstistä vain osa siirtyneen uusille sivuille. Sen tähden kävin hakemassa kirjan tekstistä sen osan, joka välittömimmin liittyy leikin käsitteeseen ja kepeyden filosofian muihin käsitteisiin.

Ote kirjasta Pursiainen, Terho: Vihreä oikeudenmukaisuus. Helsinki: Kirjapaja, 1999.

4. Leikin todellisuuskupla

Onneksi emme ole tuomittuja moisiksi pehmeän suhteellisuuden tarkoittamiksi toisistamme eristetyiksi ihmisatomeiksi. Ihminen on leikkivä olento. Meillä on synnynnäinen halu leikkiä eli olla yhdessä ja tehdä yhdessä asioita yhteisten sääntöjen määrittelemällä tavalla. Ihminen toimittaa tyypillisestsi vakavatkin asiansa toisten kanssa leikkien, noudattaen yhdessä ymmärrettyjä sääntöjä. Yhteisesti ymmärretyt säännöt ovat yhteistä perustaa.
Väitöskirjani alaotsikko kuuluu Keskinäinen osakkuus ja kepeyden filosofia. Ilmaus kepeyden filosofia tarkoittaa yhteiskunnallisten asioiden ymmärtämistä ihmiselämän leikkiluonteen näkökulmasta.

Herätteen kepeyden filosofiaan sain, kun aloin vuonna 1995 harrastaa paritanssia. Katselin tanssiravintolassa tangoa tanssivia pareja ihaillen ja kaiketi hiukan kadehtienkin tyylikkyyttä, jolla minua kokeneemmat kavaljeerit veivät lattialla daamejaan. (Kuva 3)
Tango oli aluperin eteläamerikkalainen taistelutanssi. Sitä tanssivat miehet keskenään. Tangon vuorot olivat erilaisia kamppailueleitä. Kun tangoa tanssitaan Suomessa, tangon vuorot ovat pikemminkin sovinnaisten kaavojen mukaisia flirttikuvioita. Niiden avulla näytellään miehen ja naisen välisiä suuria tunteita. Näihin tunteisiin vain eläydytään, ne eivät ole todellisia. Kyseessä on leikki, joka kestää vain sen tuokion, jonka aikana orkesteri soittaa esimerkiksi Satumaan. Soiton tauottua kavaljeeri vie daamin tämän pöytään. Hän kumartaa - joskus sitä jäykemmin, mitä kuumempi tanssi on ollut. Palataan arkeen. Aivan kuin kuulisi todellisuuskuplan puhkeavan: plops. Kavaljeeri, jota daami ei ole ennen tanssia mitenkään tuntenut eikä ehkä kohtaa enää milloinkaan, poistuu omaan suuntaansa.

Kun olin vielä noviisi tanssinharrastajana, pohdiskelin, miksei daami huuda miehen perään ja kysy: "Missä ovat nyt ne suuret tunteet, joita äsken mallasit?" Näyttäähän kavaljeerin käytös arkielämän näkökulmasta katsottuna epämoraaliselta, ei aivan rehelliseltä. Nähtävästi kavaljeerin ja daamin välillä on jonkinlainen salaliitto. He ovat yhdessä sopineet tangon ajaksi teeskentelevänsä jotakin, mikä ei ole totta. He ovat yhdessä sulkeutuneet leikin todellisuuskuplaan. Leikin todellisuuskuplassa ovat voimassa toiset säännöt kuin arkielämässä. Todellisuuskuplan ulkopuolella leikin säännöt eivät usein edes merkitse mitään.

Daami, joka vaatisi miestä vastaamaan arkielämässä tangoeleistään, toimisi itse asiassa moraalittomasti. Hänhän saattaisi noloon asemaan viattoman kavaljeerin. Tämä oli toiminut yhdessä sovittujen leikin sääntöjen mukaan, vaikka sopimus olikin sanaton, kummankin osapuolen ymmärtämä.

Leikin säännöt ovat kuitenkin voimassa vain leikin piirissä leikin ajan. Ne eivät päde todellisuuskuplan ulkopuolella. Leikin ajaksi, yhteisiin sääntöihin sitoutumalla, pääsemme pakoon pehmeää suhteellisuutta. Kun musiikki taukoaa, olemme taas suljettuina yksityisiin todellisuuskupliimme. Näin opettaa kepeyden filosofia.

Onneksi leikkejä on rajattomasti. Yhteisissä leikeissä elämme yhteistä elämää, leikin sääntöjen antamalla yhteisellä perustalla. Kepeyden filosofialla on runsaasti työtä, kun se osoittaa, kuinka leikin todellisuus läpäisee useimmat ihmisten elämässä tärkeimmät toiminnat, jopa talouselämän, politiikan ja median. Siellä, missä yhteiset säännöt vallitsevat, mielivalta ei ole vallalla.

5. Kepeyden filosofian peruslauseet

a. Leikkiä saa


Tangon todellisuuskuplaan sulkeutunut pari on yhdessä sopinut leikkivänsä sellaisten sääntöjen mukaan, jotka eivät sovellu arkielämään: yhdessä he mallaavat tangokappaleen ajan tunteita, joita oikeasti ei ole olemassa. Onko luvallista ryhtyä leikkimään säännöin, jotka saattavat olla jopa ristiriidassa niiden sääntöjen kanssa, joiden leikkijät leikin päätyttyä, arkielämässä, katsovat sitovan itseään?

Kepeyden filosofia perustuu peruslauseille, joita se ei yritäkään todistaa sitovalla tavalla. (Kuva 4.)Kepeyden filosofiassa on järkeä vain, jos leikkiminen on moraalisesti luvallista. Sääntö, jonka mukaan leikkiä saa, on kepeyden filosofian peruslause.

Lapset rakastavat korttipeliä, jonka nimi on fusku. Fuskussa fuskaaminen on sallittua. Se voittaa, joka fuskaa taitavimmin. Arkielämässä fuskaaminen on kiellettyä. Siitä huolimatta lapset ja aikuisetkin saavat pelata fuskua. Lapsista peli on hurmaava nimenomaan sen tähden, että siinä saa rikkoa arkielämän moraalisääntöjä. Itse asiassa fusku on tärkeä moraalikasvatuksen väline. Siinä lapset saavat tutustua moraalin sääntöihin epätavanomaisesta, jännittävästä näkökulmasta.

b. Sokeat leikit ovat kiellettyjä

Leikeillä on selvästi rajansa. Tangoa tanssivat eivät ole moraalisesti oikeutettuja eläytymään yhteiseen leikkiinsä sellaisella tavalla, joka loukkaa tanssijan vakavampia ja tärkeämpiä arkielämän sitoutumisia, esimerkiksi niitä sitoumuksia, joille hänen parisuhteensa perustuu. Leikkiä, joka rikkoo nämä leikin rajoitukset eli leikin moraaliset reunaehdot, kutsun sokeaksi leikiksi.

Yrittäminen on riskinottoleikki. Riskinottoleikki on luvallinen. Riskinottoleikillä on kuitenkin moraaliset reunaehdot. Sellaisia riskejä ei saa ottaa, joiden toteutuminen tekisi elämän jatkamisen mahdottomaksi. Yrittäjäleikki ei saa riistää omilta lapsilta äitiä tai isää. Kepeyden filosofian suuri ongelma on osoittaa, mistä löydämme leikkimisen moraaliset reunaehdot, jotka ovat leikin omista säännöistä riippumattomia ja valvovat kaikkia leikkejä.

c. Viattomia sivullisia ei ole

Aikuisten ihmisten yhteiselämään ei voi osallistua, jos ei osaa aikuisten leikkejä. Jo arkinen kohteliaisuus on usein aika tarkkojen sääntöjen hallitsema leikki. Sääntöjä on noudatettava, jos haluaa välttää ikävät ristiriidat ja yhteenotot tuntemattomien ihmisten kanssa. Small talk - seurallinen rupattelu - on harmittomien asioiden koskettelua esimerkiksi cocktail-kutsuilla. Rupattelun tarkoituskaan ei ole välittää tärkeää informaatiota. Pikemminkin rupattelu on kielen sanojen avulla tapahtuvaa toisen hyväilyä ja paijaamista. Sen tehtävänä on tuottaa yksinomaan yhdessä olemisen iloa.

Tuntemattomia kohdatessaan ihmiset noudattavat monia sääntöjä, joista eivät itse aina edes ole tietoisia. Helsingin kadulla vastaantulevaa nuorten miesten ryhmää ei katsota silmiin, koska siten provosoitaisiin joukko valitettavan usein käyttäytymään ikävällä tavalla.
On olemassa muutamia ihmiselämän hankalia asioita, joita kutsun elämän hirveiksi asioiksi. Aikuisten ihmisten on voitava käsitellä niitä keskenään. Aloitteen tekeminen näiden asioiden käsittelyyn on kuitenkin vaarallista. Toinen voi käyttää hyväkseen aloitteen tekijän suojattomuutta ja nöyryyttää häntä musertavalla tavalla.

Tyypillisin hirveä asia on seksi. Muitakin hirveitä asioita on. Suuri riippuvuus toisesta on hirveä asia ja raha-asiatkin ovat joskus hirveitä. On olemassa tyypillisiä leikkejä, joiden avulla näitä asioita voidaan lähestyä pitäen samalla turvallisuussyistä takaporttia auki.
Kyse on vihjaamisen psykologiasta, tai jos tahdotaan, flirtin logiikasta. Flirtti on keskustelua, jota käydään monimielisin sanoin. Sanoilla on toisaalta arkipäiväinen, turvallinen merkitys, toisaalta kuuma, hirveään asiaan viittaava merkitys. Kun vitsin nuorimies sanoo naiselle: "Lähdetkö kanssani meille etsauksiani katsomaan?", nainen voi tarttua kumpaan merkityksen tasoon haluaa. Mutta jos hän sivaltaisi miestä korvalle ja soimaisi tätä sopimattomasta ehdotuksesta, hän olisi heikoilla. Mies voisi itse vedota sanan arkipäiväiseen merkitykseen ja ihmetellä naista, jolla on moinen likainen mielikuvitus. Hirveistä asioista keskusteleminen olisi uhkarohkeaa, ellei käytössä olisi monimielisten ilmausten jättämiä takaportteja.

Rupattelun ja kohteliaan käytöksen säännöt sekä flirtin logiikka ovat kaikki asioita, joita aikuisten ihmisten on välttämätöntä osata. Jos heillä ei ole tarpeellista kykyä eli kompetenssia leikkiä näitä leikkejä, he jäävät aikuisten ihmisten sisäpiirin ulkopuolelle ja joutuvat jatkuviin ristiriitoihin toisten aikuisten kanssa.

Kun aikuisten ihmisten leikeissä ei ole viattomia sivustakatsojia, on lupa luottaa siihen, että myös toiset ymmärtävät säännöt ja leikkivät niiden mukaan näitä leikkejä. Huomaavainen mies sanoo naiselle usein kohteliaisuuden, joka on täyttä katetta vailla. Hän huomauttaa jotakin kaunista niin naisen ulkonäöstä kuin hänen asustaankin, vaikkeivät kumpikaan olisi kummoisia. Miehellä on oikeus odottaa, että nainen ymmärtää kohteliaisuuden kohteliaisuudeksi, vaikka ilahtuukin kauniista sanoista. Nainen, joka ottaa kohteliaisuuden liian tosissaan, on epäkompetentti, taitamaton aikuinen. Sellainen nainen on oikea kohteliaan miehen kiusankappale.
Meillä on oikeus odottaa kaikilta aikuisilta, että he ymmärtävät paitsi rupattelun ja kohteliaisuuden, myös mainonnan, propagandan ja median pelisääntöjä. Iltapäivälehden lööppi on tajuttava vain lööpiksi. Mainos on tajuttava vain mainokseksi.

Kepeyden filosofian kolmas peruslause ei kuitenkaan oikeuta moraalista vallattomuutta myyntimiehille, poliitikoille ja lehtimiehille. Toinen peruslausehan on edelleen voimassa ja se kieltää sokeat leikit. Leikeillä on rajansa. Flirtin logiikallakin on moraaliset reunaehtonsa. Emmekä voi esimerkiksi lapsilta odottaakaan sitä, että he olisivat jo vihkiytyneet aikuisten salaisuuksiin ja hallitsisivat flirtin logiikan. Tahoja, jotka eivät ole kompetentteja eli päteviä aikuisten leikeissä, on suojattava niiltä. Se on yksi tärkeä asia, jota emme jätä vapaitten markkinoiden hoidettavaksi.

d. Todellisuuskuplien ulkopuolella ei asu ketään

Sokeiden leikkien kieltäminen edellyttää, että on olemassa leikin omia sääntöjä velvoittavampia sääntöjä, jotka rajoittavat leikkimistä. Tangon huumassa ei ole lupa unohtaa sitoumuksia, jotka ovat voimassa omassa parisuhteessa. Tanssija itse tietää, että nämä sitoumukset ovat velvoittavampia kuin tangoleikissä voimassa olevat leikin säännöt.

Ihminen on ainoalaatuinen elävä olento: hän kykenee tarkkailemaan itseään samalla kun tekee jotakin ja ottamaan kantaa siihen mitä näkee. Tätä ihmisen kykyä ylittää itsensä, kohota tilanteensa yläpuolelle katsomaan itseään kutsun itseironian kyvyksi. Ihmisen itseironinen katse saattaa tavoittaa hänet itsensä leikkimässä leikkiä, joka on käynyt sokeaksi ja ylittänyt leikkimisen moraaliset reunaehdot. Itseironinen ihminen siis polttaa itsensä sokeista leikeistä. Omatunto on jonkinlainen itseironinen kyky sellaisessa ihmisessä, joka ei ole täysin sokaistunut leikkiensä huumassa.

Itseironinen katse on kuitenkin leikin todellisuuskuplassa leikkivän ihmisen oma katse, vaikka se on tulevinaan todellisuuskuplan ulkopuolelta. Todellisuuskupliensa ulkopuolelle ihmisellä ei ole pääsyä.

Kuplien ulkopuolella ei asu ketään. Ei ole sellaista perustusta, fundamenttia, jonka perustalta turvallisesti kaikkien kuplien ulkopuolelta käsin kukaan voisi arvostella objektiivisesti ja puolueettomasti toisten leikkejä. Mahdollisia näkökulmia on monia, ja ne ovat usein yhtä oikeutettuja.

Niitä ympäristölleen vaarallisia ihmisiä, jotka kuvittelevat niin voivansa arvostella toisten leikkejä kaikkien leikkien ulkopuolisesta näkökulmasta, kutsutaan fundamentalisteiksi. Fundamentalisteja on monenlaisia: kristittyjä ja islamilaisia, poliittisia, filosofisia jne. Kaikille heille on yhteistä, että he kuvittelevat katselevansa toisia ihmisiä ja elämää Jumalan objektiivisesta näkökulmasta, uskoivatpa Jumalaan tai eivät. Kaikki vihreätkään eivät ole voineet vastustaa Jumalan erehtymättömän näkökulman viettelystä.

Yhteiskuntaa, jossa kukaan ei kuvittele katsovansa asiaa etuoikeutetusta näkökulmasta, sanotaan moniääniseksi yhteiskunnaksi. Demokratia on käytännössä mahdollista vain sellaisessa yhteiskunnassa. Vihreän liikkeen on pitäydyttävä moniääniseen yhteiskuntakäsitykseen.
Sanan tarkassa merkityksessä tämäkään kirja ei ole aivan vapaa fundamentalistisista aineksista. Moraalisen perustan käsite on fundamentalistinen. Yritän osoittaa, että on olemassa mausta riippumaton moraalinen perusta: kaikkien leikkien ulkopuolelta jokaiseen leikkiin kohdistuu vaatimuksia, moraalisia reunaehtoja. Tämä käsitys on maltillista moraalifundamentalismia. Jotta se säilyisi maltillisena, on korostettava kovasti vapautta ja luovuutta, joille moraalinen perusta jättää runsaasti tilaa.



Nimimerkki Jukka: mikä on leikki?

Jukka said...

Luin ajatuksiasi leikistä joskus aikoinaan kirjoista, joihin en tällä hetkellä – kirjastolaitoksen ulottumattomissa – ulotu. Vähän kertasin myös täältä kotisivultasi.

Yllä olevassa "leikki" ei vielä oikein määrity, ei ainakaan yksiselitteisesti. Onko kyseessä itseisarvoinen toiminta, toiminta todellisuuskuplassa vai näiden yhdistelmä?

November 29, 2006 12:11:00 PM PST

Terho: Vastaus Matti Tanelin kommenttiin

Onko minun ymmärrettävä komenttiasi niin, että se kohdistuu tyyliin? Arvelet, että menen liian suoraan asiaan, en liu'uttele? -- Saatat olla oikeassa, tältä kannalta teksti on varmaan kirjoitettava uudestaan vielä moneen kertaan.

Terho


Huom.: Projektin esittely ja osallistuminen projektiin blogimerkinnässä 27.11.2006

Terho: Vastaus Citymunkin komenttiin - onko klassinen teologia eri mieltä kanssani?

Hei Citymunkki.

Olen julkaissut puheenvuorosi kuolemasta osiossa Vieraat ja vastannut kirjoitukseesi osiossa Kirjoitukset. Tätä vastaustani et liene lukenut, ennen kuin laadit edellä olevan kirjoituksesi. Siteeraan vastaustani:

Sitaatti aiemmasta keskustelusta

Lainaan ensiksi sitä, mitä sinä kirjotit:

”Edesmennyt dogmatiikan prof. Seppo A. Teinonen on kirjoittanut tämän ja tulevan elämän suhteesta näin:

"Kuolema on elämän ovi", lausui pyhä Bernhard Clairvauxlainen. Ovesta kuljettaessa mennään eteenpäin, ja siten se tuleva, mikä on kuoleman jälkeen, on tavallaan jatkoa nykyiselle. Se on ikään kuin vuorokauden 25. tunti, viikon kahdeksas päivä ja 32:s joulukuuta. Mutta se on vain "ikään kuin": samalla kun se on jatkumista, se ei enää ole sitä. Ei voida enää puhua vuorokauden 26. tunnista, viikon yhdeksännestä päivästä eikä 33:nnesta joulukuuta. Espanjalainen teologi José María Cabodevilla lausuu kuolemaa käsittelevän kirjansa alussa: "32:s joulukuuta. Voimmeko siten päivätä tulevaa elämää? Se ei ole ylimääräistä aikaa eikä karkausvuotta. Siinä on kysymyksessä jokin, joka on ajan tuolla puolen mutta on siitä huolimatta yhteydessä tähän ja tästä riippuvainen. Koko kuolema tapahtuu tarkalleen sinä päivänä, sillä rajalla, joka päättää ajan samalla kun se saadaan. Kuolema on ajan ja ikuisuuden leikkauspiste kuten Simone Weil sanoo, piste, jossa yhtyvät ristin palkit. Se on hetki, johon ei voida lisätä samanlaatuisina ajan muita hetkiä: se suhtautuu niihin kuten Kristus ihmisiin. Eikä ole 33:nnetta päivää, koska iankaikkisuus on aikaa ilman aikaa, se on suvereenista aikaa, keskeytymätöntä ja liikkumatonta" (32 de diciembre: La muerte y después de la muerte. 2.a ed., Madrid 1969). [Teinosen alkusanat teokseensa Joulukuun 32. päivä - Kuoleman ja ikuisuuden kysymyksiä. Kirjaneliö 1976, s. 5-6].


Mielestäni se, mitä yritin sanoa ajan ja ikuisuuden suhteesta, on aivan sama asia kuin mitä Teinonen yllä Cabodevillaa seuraten sanoo. Ei ole mitenkään välttämätöntä pitää insinöörikielisestikään ymmärrettyä puhetta kuoleman jälkeisestä elämästä sisäisesti ristiriitaisena ja epäloogisena, mielettömänä. En tässä yritä kuitenkaan todistaa mitään puoleen enkä toiseen vaan vain perustella, miksi erilaiset vaihtoehdot (myös klassiset) tässä kuoleman jälkeisen elämän kysymyksessä voisivat olla periaatteessa mahdollisia.”

Sitten siteeraan omaa kommenttiani tekstiisi:

Minä en ymmärrä, mikä Teinosen väite tässä sitaatissa on ristiriidassa minkään kanssa, mitä minä olen yrittänyt selittää? Karitsan kiukussa yritän selittää, että ihmisen loppu kuolemassa on se tärkeä aluton alku, mitä ”iankaikkinen elämä” ainoastaan voi tarkoittaa (substantiivin elämä superlatiivi: elämä, elämämpi, iankaikkinen elämä). Iankaikkisuus – ”kuoleman jälkeinen elämä” on -- u-topos par excellence – kuten sanot.

Voisi olla mahdollista, että erittäin iankaikkisen (sanan insinöörikielisessä merkityksessä) jyystämisen jälkeen voisimme löytää ainakin laihahkon konsensuksen siitä, mitä kuoleman jälkeisestä elämästä on ajateltava. "

Tässä siis annan ymmärtää, että Teinosen sitaatti olisi sovitettavissa yhteen sen kanssa, mitä minä olen kirjoittanut, ja saattaisi perimmältään viitata samaan asiaan. Oli miten oli, joudut selittämään, missä mielessä Teinosen hyväksymä näkemys ei ole näkemys yksilöstä kertakaikkisena loppumisena (siirtymisenä iäisyyteen, joka ei ala). Yksilö ei liene "kertakaikkisesti loppumatta" missään muussa versiossa kuin siinä, missä aika jatkuu iäsyydessäkin, missä "taivaassa" toteutuu "maailman" tapahtumille rinnakainen muutosten ja tapahtuminen prosessi, niin että kun väliverho poistuu, prosessit sulavat yhdeksi prosessiksi. Kuolema on hyvin näennäistä, jos tämä versio on totta. Kaikissa muissa versioissa kaikki loppuu kuolemassa, koska mikään ei ala kuolemasta.

Siitä kirjoitit upeasti, miten käsitys elämän tärkeydestä muuttuu, kun ymmärretään, että yksilön oma näkökulma elämään häviää hänen kuollessaan niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Niille, joille "kuolema" on enemmän tai vähemmän näennäistä, voi elämä olla hyvin tärkeää, jos he ajattelevat, että yksilön kohtalo "kuoleman jälkeisessä elämässä" on kausaalisesti riippuvainen siitä, miten hän on elänyt. (Kristillinen teologia ei perinteisesti opeta kausaalista riippuvuutta näiden kahden asian välillä; siinä ajatellaan, että Kristus tuomitsee ihmiset viimeisellä tuomiolla. Tuomio on ainakin joskus vapauttava, eli rikoksesta ei seuraa kausaalisesti rangaistusta.) Näille ihmisille elämä on välineellisesti tärkeää. Eksistentiaaliseen rajallisuuteeensa ja ehdollisuuteensa tyytyvälle yksilölle elämä on kaikki, mikä on tärkeää. Sen tähden sen latteus häviää. Siihen avautuu syvyys. Yksilöstä puhkeaa sielu. Seuraelämästä tulee pyhien yhteyttä, ateriasta ehtoollinen jne.

Vertaus viimeisestä tuomiosta on merkillinen. Ensinnäkin siinä oletetaan, että elämä on välineellisesti tärkeää: ihmisten kohtalo on riippuvaista siitä, mitä he tekivät elämässä. Toiseksi siinä oletetaan, että elämä on kaikki, mikä on tärkeää: autuuteen pääsijät eivät tehneet hyvää ihmisille sen tähden että autuuteen pääseminen oli tärkeää, vaan sen tähden, että ihmiset (tämä elämä) oli heille tärkeää.

Kiitos puheenvuorostasi. Se varmaankin vaikuttaa tekstiini tavalla tai toisella. Viitannen sinuun Citymunkkina, mutta jos tahdot esiintyä siviilinimelläsi, minulla ei ole sitäkään vastaan mitään.

Terho

Citymunkki: Elämää kuoleman jälkeen - kommentti ensimmäisiin luonnoksiin

Re: Elämää kuoleman jälkeen - onko sitä? 30.11.2006 klo 01:36:26 Terho P:n esittämä näkökohta juuri startanneessa nettikirjahankkeessa (1. luku) on selkeästi kiteytetty: "kuoleman jälkeisen elämän käsitteessä pitää olettaa joko sana kuolema tai sana elämä sitaattimerkkien sisään". Siis jos kuoleman jälkeen seuraa jotain todellista konkreettista uutta elämää, me tosiasiassa vain "kuolemme" kadotessamme maan päältä; siirrymme toiseen ulottuvuuteen, "vaihdamme hiippakuntaa". Kuolema on vain metafora. Toisaalta jos ihan oikeasti kuolemme niin että totaalisesti ja peruuttamattomasti häivymme ulottumattomiin ja olemattomiin, me kuoleman jälkeen vain "elämme", siis elämme jossakin ei-varsinaisessa merkityksessä. On siis oikeammin keskusteltava siitä, onko kuolemaa eikä siitä onko kuoleman jälkeistä elämää. Näin ollen, kun klassinen kristinusko väittää, että kuoleman jälkeen on elämää, se tarkoittaa sitä, ettei kuolemaa varsinaisesti ole olemassakaan. Empiirisesti havaittavissa oleva fyysisen kuoleman tapahtuma, joka meitä itse kutakin odottaa jossain vaiheessa, on tosiasiassa vain "kuolema". Vaikka mielemme ehkä tekisi maan kamaraan juurevasti sidotusta eksistenssistämme käsin sanoa, että planeetaltamme korkean iän, sairauksien tai onnettomuuksien takia häviävät miehet ja naiset, tytöt ja pojat kuolevat pois, klassinen kristinusko kehottaa meitä sanomaan: he "kuolevat". On käytettävä lainausmerkkejä. Heidän kuolemansa on näennäistä. Kuolemaa ei tosiasiassa ole. Kyse on muutoksesta olotilassa, ulottuvuudessa – vain siitä. Terho P. ilmaisee selkeästi aivan päinvastaisen kannan: se mikä pitää panna lainausmerkkeihin on kuoleman jälkeen seuraava elämä. Kuolema kyllä on todellinen. Mikä sitä seuraa, on sitä vastoin vain "elämää". Kuolema on totinen loppu: siinä yksilö loppuu "jyrkästi, täydellisesti ja peruuttamattomasti". Yksilön näkökulma elämään "sammuu niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, se ikään kuin häviää jopa maailmankaikkeuden muistista". Kuolemansa jälkeen yksilö jää olemaan vain ja ainoastaan läheistensä muistoissa, tekojensa seurauksissa jne. Tunnen ehkä luvattoman huonosti suomalaista ja ulkolaista modernia teologiaa, mutta tämä on aivan ensimmäinen kerta, kun huomaan jonkun teologin ilmaisevan eksplisiittisenä vakaumuksena, että kuolema on yksilöihmiselle kaiken loppu hyvin absoluuttisessa mielessä. On varmaa ettei tällainen ajattelu ole lainkaan klassisen kristinuskon metafysiikan ja maailmanselityksen mukaista. Sen sijaan ei ole ollenkaan varmaa, että Terho P. tai kukaan vastaavasti ajatteleva olisi kuoleman todellisuudesta näin puhuessaan väärässä... Joka tapauksessa itse ainakin tätä kirjoittaessani pidän uskonvaraisina ja todistamattomina olettamuksina sekä klassista ajatusta elämästä "kuoleman" jälkeen että modernia ajatusta kuolemasta jota seuraa vain "elämä". Olen aika agnostikko ja skeptikko tämän asian suhteen. Voin kuvitella että klassiseen vaihtoehtoon kallellaan olevat haluavat toivoa nykyisen eksistenssin rajat radikaalisti ylittävällä tavalla. Moderniin vaihtoehtoon suuntautuvat puolestaan ovat ehkä mieltyneitä Ockhamin partaveitseen eivätkä halua oletella ontologisesti enemmän kuin on välttämättä tarpeen. (Vaikka Ockham itse, ironista kyllä, varmaankin ajatteli kuolemanjälkeisyydestä klassisesti. Sikäli kuin oli kunnon "oikeaoppinen" fransiskaani.) Jos kuolema on todellinen eikä vain kuvaannollista, siis "kuolemaa", kuolema todellakin, siis todellakin jäsentää elämän, kuten Terho P. kirjoittaa. Maanpäällisestä elämästä tulee ainutkertaisuutensa vuoksi aivan äärettömän vakava asia. Kuolema pakottaa ryhdistäytymään ja arvioimaan eksistenssiä ehdottomasta näkökulmasta, koska toista mahdollisuutta ei kenellekään tule. It’s now or never. Tätä ryhtiliikettä ei pelkkä "kuolema" välttämättä tee, koska sen mukaan orientoituva saattaa olla vaarassa siirtää elämäänsä johonkin määrittelemättömään tulevaisuuteen, haudan tuolla puolella olevaan iankaikkisuuteen… Elämästä ja eksistenssistä tulee kovasti suhteellista. Tosi elämä alkaa vasta sitten kun. Kunhan ensin. Nykyisyydessä pohjimmiltaan vain odotellaan jatkoille pääsyä. Mutta jos kuolema todellakin on todellista eikä vain kuvaannollista, silloin klassisesti ymmärretty iankaikkisuustoivo on äärimmäisyyteen mennyt esimerkki ihmisen jokapäiväisestä helmasynnistä, kiusauksesta ja kärsimyksen lähteestä: hänen taipumuksestaan elää muussa kuin nykyhetkessä (joko menneessä tai tulevassa). Huomaan todellakin vaaran johon klassinen kristinusko mahdollisessa utopistisuudessaan saattaa ihmisen suistaa. Vaihtoehdot jotka eteen piirtyvät, ovat huimaavat. Taidan ensi kertaa todella käsittää ne kaikessa järkyttävyydessään… Jään miettimään asiaa ja seurauksia, joita kummallakin perusasennoitumisella on: sekä sillä jonka mukaan "kuoleman" jälkeen on elämää että sillä, jonka mukaan kuoleman jälkeen on vain "elämää". Citymunkki

Amica veritas.

Matti Taneli: Kirjoita kirja Terhon kanssa. Arviointia ensimmäisistä luonnosteksteistä

Hyvä Terho,

30.11.2006 klo 10.53
...
Kontribuoin Sielukas liikemies-kirjablogia myöhemmin, ehkä
paljonkin. Hienoa, että olet aloittanut sen. Siitä tulee varmasti tietyllä tavoin
ikimuistoinen pioneerityö. Kiitos.

Nyt totean vain sen, että lähdet liikkeelle toisiaankin "rönsyt
pois" -periaatteesta ( Ockham ). Se voi olla hyvä tapa,
koska niin "veitsi" leikkaa terävämmin, vaikkakin vaarana
saattaa olla se, että sielukkuus voi jäädä "sieluttomaksi".
Tämä potentiaalinen vaara ei toteutune, kun tietää, kuka
on kirjan kirjoittaja.

Kunnioittavasti Matti

2. Itsetarkoitukselliset ja välineelliset käytännöt - versio 1.02

2. Itsetarkoitukselliset ja välineelliset käytännöt

Versio 1.02/29.11.2006

Yhteiselämä on osallistumista monenlaisiin käytäntöihin. Käytäntö tarkoittaa sitä, että vähintään kaksi yksilöä on yhdessä tai tekee yhdessä asioita yhteisten sääntöjen määrittelemällä tavalla. Se ei tarkoita aina sitä, että he ovat yhdessä tai tekevät yhdessä asioita sääntöjen määräämällä tavalla. He tekevät usein jotakin, minkä säännöt määrittelevät sääntöjen rikkomiseksi.

Yhdessä olemista ja yhdessä tekemistä on monenlaista. Tärkeä ero – jo Aristoteleen määrittelemä – on siinä, että jotkin käytännöt ovat itsetarkoituksellisia, toiset välineellisiä.

Paritanssi on puhtaimmillaan itsetarkoituksellinen käytäntö. Siinä ei tavoitella mitään muuta kuin yhteisen tanssin iloa. Paritanssi on leikki. Pokeripeli on välineellinen käytäntö. Siinä kamppaillaan voittopalkinnosta, rahasta. Peli on itsensä ulkopuolelle tähtäävä käytäntö. Voittorahalla on käyttöä sen jälkeen, kun pelaaminen on lopetettu, muussa elämässä. Paritanssi ei tähtää mihinkään itse tanssitilanteen ulkopuolelle. Se on todellisuuskupla.

Käytäntöjen käsittelemisen tekisi sujuvaksi, jos kaikki käytännöt jaoteltaisiin leikkeihin ja peleihin. Valitettavasti näillä sanoilla on halventava merkityksensä. Leikki viittaa sanana kevytmielisyyteen, vaikka tyypillisintä leikkiä on taide, joka on joskus kovinkin vakavaa. Pelin käsitteeseen liittyvät laskelmoinnin ja toisten kustannuksella pelailun mielteet, eivätkä esimerkiksi politiikan – hyvin tyypillisin peli – toimijat ilahdu ollenkaan, jos heidän pyrkimyksiään kuvataan ”poliittiseksi peliksi”. Sen tähden puhun leikeistä ja peleistä vain joskus, sellaisissa yhteyksissä, joissa ei synny väärinkäsityksiä. [5]

Käytän sanaa pyyde sangen laajassa merkityksessä. Pyyde ja pyytäminen ovat samaa sanaperhettä. Sanaa pyytäminen käytetään kahdessa erilaisessa merkityksessä. Pyydämme jotakin toiselta. Käymme pyytämässä: saalista saadaksemme asetamme maastoon pyydyksiä. Pyytäessämme toisilta jotakin itsellemme tai tavoitellessamme jotakin joko maastosta tai esimerkiksi markkinoilta, olemme pyyteellisiä.

Ihmisellä on pyyteitä, joita kutsutaan tarpeiksi. Ravinnon tarve on yksi pyyteistämme. Sylilapsen itku on hyvin pyyteellistä käyttäytymistä, kun lapsi vaatii rintaa itselleen. Kun pyydettä kutsutaan tarpeeksi, siitä puhutaan hyväksyvästi. Jos sitä kutsutaan himoksi, sitä paheksutaan. Vauva tarvitsee äidinmaitoa, mutta alkoholisti ei tarvitse aamuista olutpulloa, vaikka hänen tekee mieli sitä. Sekä vauvan tarve että alkoholistin himo ovat pyyteitä.

Yhteiskunnallinen tarve on hyvin vaativa termi. Yhteiskunnallinen tarve on pyyde, johon liittyy moraalinen imperatiivi. Asunnottomat tarvitsevat asunnon. Jos päättäjät eivät järjestä heille asuntoa, he toimivat moraalittomasti.

Yhteiskunnallisia tarpeita ei ole syytä käsitellä pyyteinä. Pyyde on jotakin, mitä pyyteellinen tavoittelee itselleen. Yhteiskunnallisen tarpeen määrittelee sivullinen, objektiivinen taho. Yhteiskunnallisia tarpeita ovat vain ne puutteet tai vailla olemiset, joissa me muut, yhteiskuntana, tunnistamme moraalisen imperatiivin ja siten niin sanoakseni pyhitämme yhteiskunnallisiksi tarpeiksi.

Tässä kirjassa tarkastelleen pyyteellisiä käytäntöjä. Yksilöt tavoittelevat niissä jotakin itselleen. Yritys on pyyteellinen käytäntö, jossa omistajat tavoittelevat itselleen rahaa joko osinkoina tai osakkeittensa kurssinousuina. Politiikka on pyyteellinen käytäntö, jos se ymmärretään instituutioksi, jossa poliitikot tavoittelevat itselleen valtaa. Sikäli kuin politiikka on yhteiskunnallisten tarpeitten tunnistamista ja tyydyttämistä, se ei ole pyyteellistä. Elävän elämän politiikassa on kummankinlaisia piirteitä. [6]

1. Sielu ja sielukkuus - versio 1.01

1. Sielu ja sielukkuus

Kuolema jäsentää elämän. Kuoleman jälkeen jään olemaan jossakin ei-varsinaisessa merkityksessä läheisteni muistoissa, kirjoissani, tekojeni seurauksissa ja ehkäpä testamentissani, jolla saatan pyrkiä sekaantumaan jopa jälkeläisteni valintoihin kuolemani jälkeen. Toisessa merkityksessä lopun jyrkästi, täydellisesti ja peruuttamattomasti. Ikinä ei tule olemaan ketään, joka katsoo minun elämääni ja elämää yleensäkin minun näkökulmastani. Minun näkökulmani sammuu niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, se ikään kuin häviää jopa maailmankaikkeuden muistista.

Näin selitän kirjassani Karitsan kiukku, joka julkaistiin kootuissa teologisissa teoksissani Summa (Helsinki: Kirjapaja, 2005). Kuolema jäsentää elämäni kahteen perussuhteeseen, kahteen ulottuvuuteen, minä-muut-suhteeseen (siihen, mitä olen muille) ja minä-minä-suhteeseen (siihen mitä olen ja mitä elämä on minulle itselleni).

Kutsun sieluksi omintakeista näkökulmaani omaan elämääni. Vielä täsmällisimmin ilmaisen mitä tarkoitan, kun sanon, että ihminen, jolla on omintakeinen näkökulmansa elämään, on sielu. Sielu ei ole jotakin, mitä yksilöllä on, vaan se on yksilön elämää minä-minä-suhteensa ulottuvuudessa. [1].

Kuolema jäsentää elämän kuvaamallani tavalla vain sillä ehdolla, että on kuolema. Sitä, että kuolema on, eivät kaikki tunnusta. Kotisivuillani (www.terhopursiainen.fi) on ollut syksyn kuluessa käynnissä keskustelu kuoleman jälkeisestä elämästä. On niitä, jotka uskovat kuoleman jälkeiseen elämään, ja toisia, jotka ainakin toivovat kuoleman jälkeistä elämää.

Sanoja voidaan käyttää monissa merkityksissä, jos vain pidetään huolta siitä, että kuulijat tietävät, missä merkityksessä puhuja käyttää sanojaan. Minä tarkoitan kuolemalla loppua. Sitä joka – tai sitä mikä – on kuollut, ei enää ole. Niinpä ne, jotka elävät kuoltuaan, eivät kuole ollenkaan siinä sanan merkityksessä, jossa minä sanaa käytän. Oikeastaan siis ei pidä keskustella siitä, onko kuoleman jälkeistä elämää, vaan siitä, onko kuolemaa.

Vainajan kuoleman jälkeinen elämä esimerkiksi läheistensä muistoissa on elämää vain kuvaannollisesti, ”elämää”. Jos ihmiset elävät kirjaimellisessa merkityksessä kuoleman jälkeen, kuolema on vain kuvaannollista, ”kuoleman” jälkeistä elämää. Käsitteessä kuoleman jälkeinen elämä on aina pantava joko sana kuolema tai sana elämä sitaatteihin. Jos sana elämä on sitaateissa, kuolema jäsentää ihmisen elämän. Jos sana kuolema on sitaateissa, kuolema ei tee tuota jäsennystä.

Keskustelua kuolemasta ei varmaankaan tarvitse jatkaa tässä kirjassa tämän pitemmälle. Filosofi John Rawlsin strategia riittää tässä niin kuin se riitti Karitsan kiukussa. Hän oletti etiikkansa lähtökohtana, että ihminen on rationaalinen, mikä merkitsi hänelle, että ihminen harrastaa omien intressiensä ajamista, muiden intresseistä kiinnostumatta. Miksi? Jos hän saisi osoitettua tämän ihmiskuvan mukaiselle lukijalle oikeudenmukaisuuden välttämättömyyden, hänen olisi helppoa saada vähemmän itsekäs ihminen vakuuttumaan samasta asiasta. [2]

Rawlsia jäljitellen lähden liikkeelle sen lukijan oletuksista, joka olettaa vähimmin. Tässä tapauksessa hän on lukija, joka ei tee uskonnon oletusta kuolemanjälkeisestä elämästä. Jos saamme hänet vakuuttuneeksi sielukkuuden tarpeellisuudesta, meidän ei liene vaikeata vakuuttaa siitä niitä, joiden oletukset ovat paljon vahvempia.

Tässä tekstissä otan lähtökohdakseni käsityksen, jonka mukaan kuolema on todellista. Yksilöä ei enää ole sen jälkeen muussa merkityksessä, kuin että hän elää muiden muistoissa ja esimerkiksi tekojensa seurauksissa. Jos asiani esittämisen kannalta osoittautuu välttämättömäksi tarkistaa lähtökohtaa, olen valmis siihen.

Selitin, kuinka yksilössä on jotakin niin yksityistä, etteivät toiset yllä siihen millään tavoin; tämän yksilöllisistä asioista yksilöllisimmän, oman sielunsa, hän vie mukanaan hautaan. Siitä, että yksilöllä on jotakin radikaalisti yksilöllistä, ei kuitenkaan itsessään seuraa, että se, mikä on yksilöllistä, olisi jotenkin erityisen tärkeää. Voihan se olla täysin triviaalia. Tai sitten yksityinen voi olla jotakin kielteistä. Raamatussa näkyy oletettavan, että ihmisen sukuelimet ovat ruumiinosa, jota hän häpeää. Siihen kai suomen sana häpykin viittaa. Sen takia hän Raamatun mukaan peittelee ne huolellisesti, pitää täysin yksityisenä.

Etiikkani kannalta on kuitenkin välttämätöntä käsittää sielu myönteisellä tavalla tärkeäksi asiaksi. Sielu on yksilön aarre. Miten sen perustelisin?

Kelvanneeko seuraava aika yksinkertaisen päättely? Elämä on kaikki, mitä ihmisellä on. Se, ettei hän ole sielu, tarkoittaa sitä, että hän on hukannut kaiken, mitä hänellä on. Sielu on siinä merkityksessä ihmisen aarre, että se on kaiken arvon perusta [3] hänen elämässään. Tämä päättely on varsin epämääräinen ja haavoittuvainen.

Vankempi mielle sielusta yksilön aarteena muotoutuu, kun syvennytään vapauden käsitteeseeen. Vapautta on ulkoista ja sisäistä. Ulkoista vapautta on totuttu kutsumaan vapaudeksi jostakin freedom from. Se on vapautta toisista tahoista: sitä, ettei toisilla yksilöillä tai yhteiskunnallakaan ole oikeutta puuttua ihmisen asioihin hänen henkilökohtaisen vapautensa sisäpiirillä. Ulkoinen vapaus on ilmeisen arvotonta sille, jolla ei ole sisäistä vapautta eli kykyä tai edellytyksiä käyttää hyväkseen kaikkien toisten antamia valtuuksia tehdä valintojaan omintakeisesti.

Sisäistä vapautta kutsutaan usein positiiviseksi vapaudeksi (freedom to), vapaudeksi johonkin. Tämä fraasi on kuitenkin harhaanjohtava. Sisäinen vapaus on kykyä, ja kyky kuuluu käsitteenä eri koriin kuin vapaus, joka näyttää ytimeltään olevan toisilta saatuja valtuuksia.

Sieluttomuuden perikuva on ulkoisesti vapaa ihminen, jolta puuttuu kyky haluta mitään omintakeisesti. Hänellä ei ole omaa näkökulmaa elämään, sielua.

Kirjan otsikon käsite sielu on saanut alustavan selityksensä. Yksilö, joka on sielu, on omintakeisiin valintoihin kykenevä ihminen, joka elää omaa elämäänsä. [4]

Kansi versio 01.01

Terho Pursiainen

Sielukas liikemies – pyyteellisten käytäntöjen etiikka

Versio 01.01, pvm. 29.11.2006

Huomautuksia tekstien luonteesta

Pohtiessani, millaisina alistan tekstini keskusteluun, tulin siihen tulokseen, että ideaa palvelee parhaimmin luonnosten julkaiseminen hyvin viimeistelemättöminä. Mitä valmiimmiksi ne olen kirjoittanut, sitä mustasukkaisemmin ryhdyn puolustamaan niitä.

Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että työn kuluessa samasta tekstistä syntyy monta erilaista versiota. Kuinka paljon siitä on haittaa, selviää vasta kokemuksen mukana.

Tänään olen kirjoittanut viiden liuskan (Courier 12, riviväli 1,5, ei tavutusta) tekstiluonnoksen. Se on suuressa määrin kertausta siitä, mitä olen aiemmin kirjoittanut. Ainoa aivan uusi näkökohta on vähäinen huomio, jonka mukaan kuoleman jälkeisen elämän käsitteessä pitää olettaa joko sana kuolema tai sanan elämä sitaattimerkkien sisään: jommankumman pitää olla metafora.

Kirjoita kirja Terho kanssa: Prosessi - ideat ja osallistumissäännöt (versio 1.00)

Kirjan kirjoittaminen yhdessä alkaa. Pääsemme aloittamaan myöhemmin kuin suunnittelin, joten joudumme tyytymään vaatimattomampiin tavoitteisiin. Kirja valmistuu ensi vuoden aikana, mutta on aivan epävarmaa, kuinka pitkällä työ on jo kevään kuluessa.

Ensinnä selitän ideat ja osallistumissäännöt. Blogimerkinnän otsikon lopussa oleva versionumero viittaa siihen, että esimerkiksi sääntöjä voidaan muuttaa koko prosessin ajana.

Ideana on siis kirjoittaa kirja vuorovaikutteisessa prosessissa. Minä tuotan tekstiä, ja osallistujat voivat arvioida tekstiä, ehdottaa siihen muutoksia ja jopa ehdottaa tekstiä. Tekstistä vastaan kuitenkin yksin. Lopullisessa kirjan versiossa mainitaan joka tapauksessa ainakin niiden nimet, jotka ovat olleet mukana prosessissa oikealla nimellään ja joiden kontribuutio näkyy tavalla tai toisella lopullisessa tekstissä (vaikkapa kielteisestikin, niin, että olen luopunut kirjoittamasta jotakin heidän kritiikkinsä tähden). Mahdollisesti nimimerkitkin voidaan mainita.

Tällä hetkellä en tiedä, julkaistaanko kirja vain verkkoversiona vai myös paperikopiona.

Keskusteluun voi osallistua blogimerkinnän jälkeisessä comment-kohdassa, Keskustelua-osiossa (5000 merkkiä maksimi/viesti) tai lähettämällä viestin sähköpostiositteeseeni. Huolellisimmin tehdyt tekstit julkaisen kirjoittajan luvalla Vieraat-osiossa.

Tervetuloa mukaan.

Kommentoi jo tätä tekstiä merkinnän alla (comment), Keskustelua-osiossa, tai sähköpostiviestillä Terho.Pursiainen@Kolumbus.Fi