Keskustelu jatkuu toisessa blogissa

Hei.

Nyt viimeistään on käynyt ilmeiseksi, etteivät lähestyvät vaalit monine tehtävineen jätä päivääni niitä tuokioita, joita voisin käyttää kirjahankkeen edistämiseen. Kun ryhdyin siihen, oletin, että syksykauden parina vielä väljempänä kuukautena olisin kyennyt viemään hankkeen jo hyvin pitkälle. Blogi ei ehtinyt käyttööni vielä niiden aikana, ja joulukuussa alkoivat olla tukossa sekä kalenteri että mies. Hankkeen aikataulu umpeutuu vasta vuoden lopussa, joten vaalien jälkeen on runsaasti aikaa palata yritykseen Kirjoita kirja Terhon kanssa ja toteuttaa se suunnitelman mukaan.

Kotisivultani aukeaa osio Keskustelua, jossa on pohdittu teemaan kuuluvia kysymyksiä. Keskustelu voi jatkua siellä ja jatkukoon mielellään. Olen siinä mukana sikäli kuin minulla on mahdollisuuksia. Itse asiassa osion teemoista useampikin kytkeytyy kysymyksenasetteluihin.

En siis ollenkaan kiellä kävijää osallistumasta, mutta parin kuukauden ajan on tarkoituksenmukaisempaa kirjoittaa puheenvuorot ja kommentit Keskustelua-osioon.

Terho

Citymunkki Terholle

Re: Keskustelu Kirjoita kirja Terhon kanssa -blogi
Vastaus #12 - 18.12.2006 - 00:03:05

Hei Terho ja kaikki arvoisat palstan lukijat.

Kävin tänään katsomassa Timo Koivusalon uuden elokuvan Kalteva torni. Se oli paitsi lämminhenkinen myös melkoisen hupaisa, suosittelen. Martti Suosalo on mitä muuntautumiskykyisin näyttelijä! http://www.artistafilmi.fi/kaltevatorni/index.html

Kirjoitit Terho, etten sanonut sinun näkökulmastasi mitään niin pakottavaa, että joutuisit perusasioissa tarkistamaan omaa ajattelutapaasi. No, tällaista en kyllä oletakaan, lähinnä se olen minä joka saatan näiden keskustelujen johdosta joutua tarkistamaan ajattelutapaa! Ja kyllä minä pohjimmiltani mielelläni muutan katsomuksiani jos ja kun siihen on tarvetta. Ajattelen jo nyt kovasti eri tavalla kuin sanotaan vielä 5-10 v sitten. Mitenkähän mahdan ajatella 50 vuoden päästä, jos olen elossa.

Pyrin olemaan kriittinen aivan kaikenlaisia katsantokantoja kohtaan, mutta tarkoitan kriittisyydellä tietysti vain sitä mitä sanalla alun perin tarkoitetaan – neutraaliutta tavoittelevaa, maltillista, tosiasioihin perustuvaa, analyyttista, rationaalista erittelyä ja arviointia. Kriittisyyshän ei tarkoita kielteisyyttä, kuten esim. historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta ei voi suomentaa historiallis-kielteiseksi raamatuntutkimukseksi (paitsi ehkä joidenkin fundamentalistien mielestä). En suhtaudu Terho mitenkään kielteisesti sinun teologiaasi, vaan pidän sitä hyvin kiinnostavana ja ajatuksekkaana. Se lienee sellaista vaikka tekisit kokonaismetafysiikassasi jonkin olennaisen virheenkin - mitä et välttämättä suinkaan tee. Vaikutelmani on ollut että teologiasi on syvällistä, mutta tämä käsitys on ehkä siinä mielessä väärä, että teologiasi saattaa olla todellisuudessa vielä paljon syvällisempää kuin olen ymmärtänytkään. Tällainen tuntu jää kun lukee tekstejäsi yhä enemmän.

Kun siis mainitsit että teologiaasi joskus arvostellaan, niin minä toivoakseni en tee sellaista ainakaan missään kielteisessä tai asenteellisessa mielessä. Haluan vain yhtäältä selvittää teologiasi (ja yleisemmin modernin teologian) substanssia ja toisaalta suhteuttaa sitä vertaillen perinteisen teologian käsityksiin. Väistämättä viriävissä ristiriitatilanteissa pohdin, kummat vaihtoehdot kuvaavat hengellistä todellisuutta autenttisemmin – klassiset vai modernit. Tietyissä keskeisissä kysymyksissä klassiset ja modernit vaihtoehdot kun ovat auttamatta eksklusiivisia. Esim. ei voi yhtä aikaa ajatella että Jumala on ihmisestä ankaran erillinen persoona ja että Jumala ei ole sitä. Tai että ihmisen elämä kertakaikkisesti päättyy ja kertakaikkisesti ei pääty biologiseen kuolemaan.

Minulla ei ole hallussani tietoa siitä, "miten asiat ovat", tuskinpa edes aavistusta. Siksi en rohkene väittää että teologiastasi Terho "puuttuu" mitään, muutoin kuin suhteessa traditioon. Mutta kuten on käynyt ilmi, tradition ei pidä antaa sanella miten me tänä päivänä saamme uskoa. Voimme pyrkiä saksimaan aikasidonnaisuuksia ja säilyttämään pysyvän: aktualisoimaan uskon ydintä luovasti omana aikanamme. Näin yritämme pysyä isien uskossa osana sukupolvien ketjua. Ajankohtaan sopivaa vertausta käyttääkseni voimme säilyttää kuusen mutta vaihtaa koristeita. Varsinainen ongelma on se, mikä on koristeiden vaihtumista ja milloin taas itse kuusi on vaihtunut muuksi, vaikka sypressiksi! Niiden kesken, jotka periaatteessa hyväksyvät aikasidonnaisen materiaalin saksimisen, on aina erimielisyyttä siitä, milloin sakset käyvät liian syvällä. Älähdämme eri paikoissa. Rudolf Bultmannin neuvo omassa ohjelmanjulistuksessaan oli, että kun aletaan demytologisoida, niin sitten aletaan demytologisoida eikä tyydytä tekemään pikku päivityksiä sinne tänne raamatulliseen materiaaliin.

Jos minun pitäisi pitää luentosarja "kristinuskon olemuksesta" (mihin minulla kyllä ei tällä hetkellä olisi kompetenssia), luultavasti moni hyvin konservatiivisesti ajatteleva huomauttaisi minulle, että olen liian liberaali ja näen klassisessa kristinuskossa aivan liikaa hylättäviä, merkitykseltään toissijaisia aikasidonnaisuuksia. Täällä keskustellessani olen sitä vastoin huomannut vaivaavani päätäni modernin teologian näkökulmasta aivan liian konservatiivisilla käsityksillä, esim. pohtiessani onko perinteisessä opissa ruumiin ylösnousemuksesta mieltä! Modernin käsityksen mukaan kun ruumiin ylösnousemusta "ei oo ei tuu", paitsi ehkä jossain vertauskuvallisessa mielessä.

Yhtä kaikki, on siis varmasti pätevä jaottelu, kun sanotaan että vanhojen isien uskossa on kaksi puolta: yhtäältä aikasidonnainen maailmankatsomus, joka on katoavaista ja joka ajan oloon kokee muutoksia ja murenemisia ja toisaalta graniittisempi, numeeninen pyhän ulottuvuus, joka on ajast’aikaan kestävää ja josta uskossa varsinaisesti on kyse; tämä jälkimmäinen dimensio on se "yksi, jonka puuttuessa meiltä puuttuisi kaikki". Tällaista jaottelua juuri itsekin ajan takaa ajatellessani että klassiseen kristinuskoon sisältyy merkitykseltään toissijaisia aikasidonnaisuuksia, jotka sopii ja pitääkin hylätä.

Olennainen kysymys vain kuuluu, ovatko teistinen jumalakäsitys ja usko konkreettiseen sielun kuolemattomuuteen (käytän sanaa 'sielu' nyt alkuperäisessä holistisessa heprealaisessa merkityksessä) osa aikasidonnaista maailmankatsomusta? Voidaanko niistä todellakin luopua ilman että kristinuskon ydinsubstanssi valuu maahan kuin hiekka sormien välistä? Otaksun että traditionalistien mielestä niistä voidaan luopua yhtä hyvin kuin hindulaiset voivat uskontoaan turmelematta luopua sielunvaellusopista, buddhalaiset alkaa uskoa jumaliin tai islam hyväksyä kolminaisuusopin.

Traditionalistien mielestä pyhän piiriin kuuluu kosolti enemmän kuin moderni teologia, vaikkapa Tillich, on valmis siihen sisällyttämään. Traditionalistit laulavat että "matkallamme me oomme suureen huomiseen" ja viittaavat tällä edessäpäin olevaan reaaliseen uuteen maailmaan ja valtakuntaan, jonka persoonallinen Jumala ja vain persoonallinen Jumala (eräänlaisena Kosmisena Isänä ja Laitimmaisena Turvamiehenä) kykenee palvelijoilleen valmistamaan. Kyse ei ole utooppisesta ihanteesta, joka välkehtii ja realisoituu kauniisti siellä täällä tässä meidän nyt tuntemassamme vajavaisessa maailmassa, vaan Valtakunnasta joka tulee kerran ryskyen ja trumpettien kajahdellessa täyttämään ja valtaamaan koko todellisuuden niin ettei millekään muulle enää jää tilaa. Näin teistinen Jumala "ansaitsee nimensä". Tätä on "tulevaisuus ja toivo" jota teismin persoonallinen Jumala minun käsittääkseni lupaa. Uskonnon äidinkielisesti ymmärretty Jumala, joka ei ole todellinen persoona, ei pysty tähän eikä suunnittele tällaista - olisiko tällainen Jumala ilman muuta suurempi kuin persoonallinen Jumala?

Teistisen ja ei-teistisen (jälkiteistisen, a-teistisen) kristinuskonkäsityksen vertailussa on ehkä hiukan pohdittava sitä, onko teistinen kristillisyys jotain monoliittista vai onko olemassa teismiä ja teismiä. Koska on olemassa todellinen vaara, että usko persoonalliseen Jumalaan muuttuu uskoksi hyvin äärelliseen (ja siten tosiasiallisesti demoniseen) mielikuvitusolentoon, teismiin kohdistettu kritiikki on vähintään osittain oikeutettua. Teistinen positio saattaa tehdä Jumalasta rajusti pienemmän kuin Jumala oikeasti on. Jos todellisuudessa on vertikaalinen (jumalallinen) ja horisontaalinen (maallinen) ulottuvuus ja vertikaalista ulottuvuutta sorrutaan kuvaamaan kovin suorasukaisen horisontaalisin termein, tuloksena saattaa olla pakanallinen usko melkoiseen ajatushirviöön ja idoliin. Voimakkaan horisontaalisin termein käsitetty, hyvin "aistillista" ja "verevää" jumaluutta palvova uskonnollisuus saattaa kylläkin olla kovassa kasvussa ja hyvin suosittua (vrt. esim. "nokialaisuus"), mutta onko sillä paljoista puheista huolimatta mitään todellista tekemistä pyhän kanssa?

Teismin sudenkuopista huolimatta voidaan silti ehkä kysyä: viskataanko ei-teistisessä kristinuskossa lapsi pesuveden mukana? Esim. teististä jumalakäsitystä edustava systemaattisen teologian prof. Heinrich Ott (s. 1929) arvelee kirjassaan Jumala (Kirjaneliö 1978), että teismin hylänneiden kristillisten teologien piirissä on piirretty teismistä "aivan liian naiivi ja liian halpa kuva" (s. 10). Ott (joka hänkin teistinä siteeraa innolla Buberia) tarkoittaa sanoa, että teistien Jumala käsitetään virheellisesti alkukantaisen antropomorfiseksi, maailman ulkopuolella olevaksi, täysin inhimilliseksi kuvitelluksi olennoksi. Tosin Ottia itseään voisi mielestäni kritikoida tietystä elitistisyydestä ja teologisesta snobismista, koska mitä hienouksia hän vertaisineen sitten Jumalasta ikinä tutkijan kammiossaan oivaltaakaan, käytännössä laajojen massojen teistinen jumalakäsitys sisältää (psykologisista syistä) melko pysyvästi hyvin antropomorfisia piirteitä. Kuten Matti T:n toisessa yhteydessä suosittelema uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäinen on kirjoittanut, empiiriset kokeet ovat osoittaneet, etteivät ihmiset pysty operoimaan kovin hienoilla ja abstrakteilla jumalakäsityksillä käytännön elämässä. Alun perin ehkä hyvinkin teoreettiset jumalakäsitykset tuppaavat yksinkertaistumaan käytössä, pragmaattisista ja kognitiivisista syistä. Mahtaako siis intellektuaalisesti salonkikelpoista, krouviudesta ja karkeudesta vapaata teismiä löytyä muualta kuin akatemian seinien sisältä? Sitä jään miettimään ja teismin kohtaloa ylipäätään... Ei-teistinen kristinusko on kyllä omalla tavallaan kiehtova vaihtoehto sille, jota klassiset opinkappaleet ja uskomisen tavat alkavat tavalla tai toisella kuristaa. Raamatusta tulee aivan uudenlainen kirja, ei suinkaan mikään satukirja, jos sitä alkaa lukea tämänpuoleisesta transsendenttisuudesta käsin.

Tämä kohta oli, Terho, niin hauskasti tiivistetty, että siitä saisi aikaan eksistentiaalisen teologian huoneentaulun:

Jumalahan ei ole, vaan on mikä on, eli "on".
Se, joka on olemisen perusta ja syvyys, ei itse ole vaan "on".
Muista aina, että kun kirjoitan "on", en sano, että vain "on",
vaan että ei vain ole, vaan "on".

Terho Matti Tanelille: Negatiivinen teologia, runo vai kuva

Kirjoitat: "Jos Jumala on kuvaamaton, mittaamaton, ylipäätään määrittelemätön, niin myös
via negativan tie on epäkelpo, koska senkin ilmaukset ovat kuitenkin kuvauksia." Kommentoitko mitenkään sitä, mitä kirjoitin negatiivisesta teologiasta? Negatiivinen teologia voidaan käsittää merkitykseksi siinä merkityksessä, että se sulkee pois joukon (esimerkiksi Jumala-käsitteen) tulkinnoista ja hyväksyy muut (jopa keskenään ristiriitaiset) tulkinnat. Käsitteen merkitys ei näin tulkittuna ole mielivaltainen eikä määräinen. (Esimerkiksi Jumala-) [k]äsitteellä on mahdollisesti lukematon joukko oikeita tulkintoja, mutta silti on tulkintoja, jotka ovat epätosia.

Edelleen: "Miksi todellakin kuva, miksi ei yhtä hyvin runo? Toisaalta ihmisestäkin puhutaan
Jumalan kuvana". Ihminen Jumalan runona? Ei mahdotonta: olen selittänyt, että ihmisen sana "jänis" tarkoittaa jänistä, mutta Jumalan Sana "jänis" on jänis. Siinä merkityksessä ihminenkin on Jumalan Sanaa, ja miksei hän olisi nimenomaan Jumalan runo.

"-- ja myös puhutaan idoleista ( idolatriasta)". Varmaan ne ovatkin alun perin puisia jumalankuvia, joilla oletetaan olevan Jumalan voimat. Mutta voisi kai niitä pitää myös Jumala-runoina (esimerkiksi antiikin jumalat parhaimmillaan).

Tämä on tekstisi periaatteellisin kohta: "Kun Terho puhut siitä ( kirjoituksessasi), että on jopa julkeaa puhua Jumalasta insinöörikielisesti, niin tarkoitatko todella sitä. Ajattelin vain sitä, että kun kaikki puheet ja kuvatkin Jumalasta ovat vaillinaisia, torsoja, joten eikö sitten myös insinöörikielinen puheenkin voisi sallia, sillä eiväthän kaikki ehkä ymmärrä sitä, että se on niin vaillinainen tapa kuvata kuvaamatonta. Miksi vaatia heiltä sellaista, johon he eivät eri syistä kykene?"

Etsisin vastausta tästä suunnasta. Insinöörikielinen teksti ja uskonnon äidinkielinen teksti ovat fyysisesti (paperilla olevina merkkien jonoina) identtisiä. Uskonnon äidinkieliseksi yksinkertaisen insinöörikielisen tekstin tekee se paperille kirjoittamaton, mikä luetaan rivien välistä (uskonnon äidinkielen kieliopin mukainen reservatio mentalis, varaus: "En kuitenkaan tarkoita, mitä sanon.") Tämä varaus määrittää sen, mitä sanotaan, epätodeksi. Nyt siis kysyt, saavatko ne, jotka eivät kykene ymmärtämään sitä, että insinöörikieliset väitteet Jumalasta ovat epätosia, toistaa niitä ja uskoa niihin.

Luontevana vastauksena tarjoutuisi kanta, jonka mukaan kenellekään ei voi suositella epätosien väitteiden esittämistä eikä epätosiin asioihin uskomista. Millä perusteella joku voisi olla toista mieltä? Ajankohtaisessa keskustelussa on kahdenlaisia osanottajia, jotka voisivat olla sitä mieltä, että myös epätodet väitteet ja niihin uskominen voisivat olla anteeksiannettavaa tai jopa suositeltavaa.

Ensimmäinen ryhmä ovat menestyksen teologit. Heidän mukaansa kaikki sellainen uskonto on OK, joka lohduttaa, joka auttaa kestämään ja joka pitää yllä tai parantaa suorituskykyä maallisen elämän asioissa. Jos epätosien väitteiden esittäminen ja niiden uskominen täyttää uskonnon funktion, tukee ihmistä, niitä on ei vain anteeksiannettavaa vaan jopa suositeltavaa esittää ja uskoa. Torjun tämän ajattelutavan, koska se hävittää pyhän. Pyhä on määritelmänsä mukaan kaiken funktionaalisen vastakohta, se, joka itsetarkoituksena suhteellistaa kaikki muut tarkoitukset. Se ei suostu arjessa jaksamisen välineeksi. Torjun, mutten kiellä. Ihmiset saavat manipuloida itseään niin kuin haluavat, minä vain en mene mukaan ja saatan jopa ohi kulkiessa huomauttaa, ettei tuo taida olla aivan totta.

Toinen ryhmä ovat jonkinlaiset "postmodernistit". Heidän mukaansa siitä, ettei totuutta ole, seuraa, ettei ole valheitakaan. Sen tähden on yhdentekevää, millaisia väitteitä väittää ja millaisia uskoo. Tämänkin perusteen torjun. Voin yhtyä premissiin, ettei yhtä ja ainoaa totuutta ole, mutten johtopäätökseen. Vaikka totuutta ei olisi, valheita silti voisi olla; niitä onkin, olen kuullut ja itsekin esittänyt.

Minä en keksi muita syitä, jotka tekisivät epätosien asioiden esittämisen anteeksiannettavaksi tai suositeltavaksi, vaikka niitä esitettäisiin uskonnon piirissä. Uskonnon äidinkielen lauseitten esittäminen ilman varausta, ikään kuin ne olisivat insinöörikielisiä "totuuksia" ei ole oikein, mutta siitä ei seuraa, että se pitäisi kieltää. Siitä seuraa, että tarvitaan uskonnon kritiikkiä.

Olen aina ihmetellyt, miksi fuskaaminen elämän tärkeimmässä asiassa voisi olla luvallisempaa kuin vähemmän tärkeissä. Tämän ajatuksen taustana on väärä demokratia. Ajatellaan, että uskonto on niin tärkeä asia, että siihen pitää olla pääsy kaikilla. Siitä päätellään, että uskontona saa tarjota mitä vain, mitä on vaivatonta ottaa vastaan. Päätelmä on virheellinen. Siitä, että totuus on tärkeä, ei seuraa, että kaikilla on oikeus valheisiin.

Sanot vielä: "Ja vielä, onko autenttisen puheen Jumalasta aina sitten oltava hieman mystistä, jota särkyväinen ihminen yrittää tavoittaa toisinaan jopa epätoivoisesti järkensä avulla." En ymmärtänyt lausettasi täysin; mystinen viittaa sanaan mysterium, salaisuus, ja kun siitä puhutaan uskonnon yhteydessä, se viittaa pyhään, Jumalaan, perisalaisuuteen mysterium tremendum et fascinans. Perisalaisuudesta ei voi puhua muuten kuin mystisesti (uskonnon äidinkielellä, joka jättääs salaisuuden salaisuudeksi). Ymmärsinkö väärin, mitä tarkoitit?

Terho

Matti Taneli Järveläiselle ja Terholle: miksei saisi puhua Jumalasta insinöörikielellä?

(Siirretty Keskustelu-osiosta:)

Hei hyvät herrat Terho ja Järveläinen,


Teillä on erittäin kiintoisaa filosofoimista, vaikkakin varsin haasteellisesta aiheesta.
Jos Jumala on kuvaamaton, mittaamaton, ylipäätään määrittelemätön, niin myös
via negativan tie on epäkelpo, koska senkin ilmaukset ovat kuitenkin kuvauksia.
Miksi todellakin kuva, miksi ei yhtä hyvin runo? Toisaalta ihmisestäkin puhutaan
Jumalan kuvana ja myös puhutaan idoleista ( idolatriasta).
Kun Terho puhut siitä ( kirjoituksessasi), että on jopa julkeaa puhua Jumalasta insinöö-
rikielisesti, niin tarkoitatko todella sitä. Ajattelin vain sitä, että kun kaikki puheet ja kuvat-
kin Jumalasta ovat vaillinaisia, torsoja, joten eikö sitten myös insinöörikielinen puheenkin
voisi sallia, sillä eiväthän kaikki ehkä ymmärrä sitä, että se on niin vaillinainen tapa
kuvata kuvaamatonta. Miksi vaatia heiltä sellaista, johon he eivät eri syistä kykene?
Ja vielä, onko autenttisen puheen Jumalasta aina sitten oltava hieman mystistä, jota
särkyväinen ihminen yrittää tavoittaa toisinaan jopa epätoivoisesti järkensä avulla.



Ystävällisesti Matti

Järveläinen Terholle: Jumalan Poika, Taivaan Poika, metafora ja kuva

jarvelainen said...

Terve!
Saarikoski puhui kataforista ja lausui: menen hakemaan mereltä sitä kuvaa, jonka se antaa. Hänestä tämä oli todellisempi ja tarkempi kuin metafora.
Teema on monimutkainen, ja kuten toteat, Jumalan Poika on jossakin merkityksessä metafora. Jos joku on Jumalan Poika tällä kai tarkoitetaan, että hänen ja Jumalan väliseen suhteeseen sisältyy jotakin samanlaista kuin isän ja pojan väliseen suhteeseen, mutta jos tämä sanotaan metaforisesti, samalla sanotaan, että tittelillä tarkoitetaan jotakin muutakin ja että Jumalan Poika ei ole poika samassa merkityksessä kuin esim. itse olen isäni poika. Häneen voi liittyä esimerkiksi samoja ominaisuuksia kuin Kiinan keisariin, jota sanottiin Taivaan Pojaksi. Mutta edelleen: jos tämä on metafora, niin se tarkoittaa, että Jumalan Poika on jotakin muutakin kuin Taivaan Poika. Jos Jumalan Poika on kuva, niin titteli merkitsee ehkä jotakin tautologista: Jumalan Poika on Jumalan Poika, yksi ja ainoa, ja emme voi selittää häntä muilla "poikuuksilla" vaan keskittymällä Jumalan Poikaan itseensä. Eksegeettinen huomautus tietysti olisi, että Jeesus ei käyttänyt tätä titteliä itsestään ja kyseessä on myöhäisjuutalaiseen apokalyptiikkaan liittyvä asia, mutta tällä teorialla ei mielestäni ole syvällistä uskonnonfilosofista antia sen kysymyksen yhteydessä, mitä nyt mietimme. Suonet anteeksi vaikeuteni löytää ajatuksen selkeyttä.

December 4, 2006 7:51:00 AM PST

Terho Järveläiselle: metafora ja kuva

Hei Järveläinen, vietpä keskustelua vaikeille mutta kylläkin mielenkiintoisille urille.

Sanan metafora tulkintasi vastaa sanan etymologiaa. Tarkenna kuitenkin hiukan: onko uskonnollinen uskomus, jonka mukaan Jeesus on Jumalan Poika, metafora vai kuva? Jos se on kuva, missä mielessä se on esittävä tai esittämätön kuva? Jos se on missään mielessä esittävä kuva, eikö se ole jonkin verran myös metafora? Jos se on täysin esittämätön kuva, niin miten näet sen? Miten se puhuttelee? Onko esimerkiksi jokin Pentti Saarikosken runo metafora vai kuva? Ehkäpä sanot, että se on kuva. Mutta mikset sitten sano, että uskonnolliset uskomukset ovat runoja (sen sijaan että sanot niiden olevan kuvia).

Siteeraan Karitsan kiukkua. Liittyykö tämä mielestäsi tähän keskustelumme kontekstiin:

"Sielun kuolemattomuus kuuluu uskonnon äidinkielen sanastoon. Sitä on ymmärrettävä uskonnon äidinkielen kieliopin pohjalta. Millainen kielioppi uskonnon äidinkielellä on? Olen selittänyt asiaa jo kirjassani Jumala, mutta tahdon vähän syventää siinä sanottua.

Uskonnon tärkeimmät asiat ovat asioita, jotka eivät mahdu insinöörikieleen eli sellaisten väitelauseitten jonoon, joita arkikielessä ja tieteessäkin rakennellaan välittämään informaatiota henkilöltä toiselle. Uskonto voi puhua ydinasioistaan vain metaforin. Samalla kun uskonnon äidinkielen puhuja ilmaisee jonkin asian metaforalla, kielikuvalla tai muulla kuvalla, samalla hän tähdentää, ettei tarkoita sitä mitä sanoo. Kuva vain viittaa asiaan, ei ole itse asia.

Käsitykseni uskonnon äidinkielen kieliopista on hankala. Siitähän seuraa esimerkiksi, ettei uskonnon kielikuvia ole periaatteessakaan mahdollista tulkita. Jos uskonnon äidinkielinen lause olisi käännettävissä insinöörikielelle, se olisi tarpeeton. Uskonnollinen kieli olisi vain jonkinlaista kaunopuhuntaa. Sama asiahan voitaisiin sanoa koruttomasti insinöörikielellä.

Jos uskonnon äidinkielisiä ilmauksia on mahdotonta tulkita, uskonnon äidinkielinen puhe olisi tarkoituksetonta. Se ei olisi puhetta kuulijalle, vaan vapaiden suuntien kokouksissa kuulemani kielillä puhumisen kaltaista äänen pitämistä itsekeskeisessä hurmiossa, ylevien ilmavaivojen tuottama ilmiö. Kommentoin jo taideteoksen ohjelmaa. Saman kaavan mukaan on selitettävä niiden lauseiden merkitystä, joilla puhutaan sanoin kuvaamattomista asioista. Niiden yhteydessä totuus on yhtä kuin valheen rajat. Oikeaa tulkintaa - siis yhtä oikeaa tulkintaa - ei olekaan, mutta vääriä kyllä.

Luullakseni ensimmäistä kertaa käsitän negatiivisen teologian idean. Negatiivinen teologia on yksi uskonnon äidinkielen kieliopin mahdollinen kuvaus. Sen mukaan uskonnon äidinkielen kielioppi sallii esimerkiksi metaforan Jumala tulkitsemisen insinöörikielisiksi väitteiksi, jotka toteavat, mitä Jumala ei ole. Positiiviset Jumalan kuvaukset insinöörikielellä ovat väistämättä virheellisiä, eivätkä vain virheellisiä, vaan julkeita. Totuus Jumalasta on yhtä kuin Jumala-käsitteen merkityksen rajat insinöörikielessä. Totuus on kirjo, ääretön mutta rajallinen.

Negatiivisen teologian perusmalli torjuu positiiviset väitteet Jumalasta. Negatiivinen teologia voidaan periaatteessa tulkita myös valtuuttavaksi sen sijaan että se olisi vain torjuvaa. Torjuva negatiivinen teologia sanoo, että Jumalasta voidaan puhua vain määrittelemällä Jumala-käsitteen rajoja ja kaikki positiivinen puhe Jumalasta on valhetta. Valtuuttava negatiivinen teologia sanoo, että Jumala-käsitteen rajat määrittelevät totuuden siinä merkityksessä, että rajat ylittävä Jumala-puhe on valhetta. Kaikki se, mikä kunnioittaa rajoja, on totta. Totuuksia ei ole vain yksi, vaan niitä on varmaankin ääretön määrä. Ne voivat olla keskenään myös ristiriitaisia. Totuus ei ole yhden mahdollisen tulkinnan määre. Koko negatiivisen teologian määrittelemä nahdollisten totuuksien tuuhea viuhka on totuus Jumalasta.

Nämä huomiot selittävät, miksi niin runojen suomennokset ja uskonnollisten käsitteiden tulkinnat eivät voi olla reduktiivisia. Reduktio on näennäiseksi käsitetyn moninaisuuden palauttamista väitettyyn ykseyteen. Reduktiivinen tulkitsija sanoo, että tässä on kysymys siitä mitä minä selitän eikä muusta. Ei-reduktiivinen tulkitsija sanoo, että tässä on kysymys muun muassa siitä mitä selitän, mutta samalla (varmaan) myös paljosta muusta.

Minun on käsitettävä entusiastinen teologiani nimenomaan valtuuttavaksi negatiiviseksi teologiaksi. Kun tulkitsen uskonnon äidinkielellä sanottua fraasia enkä ylitä negatiivisen teologian määräämiä reunaehtoja, pysyn totuuden piirissä. Valhe astuu kuvaan, kun väitän, että yksi tulkinta itsessään on totta. Silloin käy niin, että mahdollisuuksien aalto sortuu mielipiteen hiukkaseksi tai kiteeksi (kuten erään Roger Penrosen mielestä tapahtuu), kun ihminen ottaa kannan johonkin asiaan. Mielipiteen kiteet Jumalasta ovat järjestään valheita, vaikka ne tipahtelevat totuuden aallonharjalta.

Valtuuttava negatiivinen teologia on suvaitsevaa muttei periaatteetonta. Se muun muassa sallii selityksiä joita se ei itse omaksu. Kaikkia selityksiä se ei salli. Esimerkiksi teismi on virheellistä, sillä se jättää tilan vain sellaiselle Jumalalle, joka ei ansaitse Jumalan nimitystä. Itse asiassa teismin jumala on Jumalan fossiili."

Vaimo Kaisa tutki sävellystä Kevätuhri gradutyönään. Säveltäjä selitti, että se on ohjelmatonta musiikkia. Kuitenkin hän antoi työlleen nimen Kevätuhri. Tero Saarinen tanssi teoksen, ja hänen tanssinsa tulkitsi ihmistä median puristuksessa. Tero Saarisen tulkinta taisi mahtua totuuden puitteisiin teoksesta Kevätuhri. Jos hän olisi tanssinut sen tulkintana kesäpäivän seesteisyydestä, tulkinta ei luullakseni olisi mahtunut totuuden puitteisiin. Piirteiden ei metaforassa tarvitse kantautua positiivisina vaan ne voivat kantautua negatiivisina tulkintamahdollisuuksien viuhkoina (joilla on kuitenkin rajat). Näin ollen Kevätuhri saattaa olla metafora vaikka säveltäjä väittää muuta. Ehkäpä kuvat ovat toisen kertaluokan metaforia, joiden merkitystä voidaan tulkita samalla tavalla kuin negatiivinen teologia tulkitsee uskonnon äidinkielen ilmaisuja?

Ohjeet ja idea

Blogin idea ja ohjeet löytyvät pohjalta, merkinnöistä, jotka on päivätty 27.-28.11.2006.