Sanan metafora tulkintasi vastaa sanan etymologiaa. Tarkenna kuitenkin hiukan: onko uskonnollinen uskomus, jonka mukaan Jeesus on Jumalan Poika, metafora vai kuva? Jos se on kuva, missä mielessä se on esittävä tai esittämätön kuva? Jos se on missään mielessä esittävä kuva, eikö se ole jonkin verran myös metafora? Jos se on täysin esittämätön kuva, niin miten näet sen? Miten se puhuttelee? Onko esimerkiksi jokin Pentti Saarikosken runo metafora vai kuva? Ehkäpä sanot, että se on kuva. Mutta mikset sitten sano, että uskonnolliset uskomukset ovat runoja (sen sijaan että sanot niiden olevan kuvia).
Siteeraan Karitsan kiukkua. Liittyykö tämä mielestäsi tähän keskustelumme kontekstiin:
"Sielun kuolemattomuus kuuluu uskonnon äidinkielen sanastoon. Sitä on ymmärrettävä uskonnon äidinkielen kieliopin pohjalta. Millainen kielioppi uskonnon äidinkielellä on? Olen selittänyt asiaa jo kirjassani Jumala, mutta tahdon vähän syventää siinä sanottua.
Uskonnon tärkeimmät asiat ovat asioita, jotka eivät mahdu insinöörikieleen eli sellaisten väitelauseitten jonoon, joita arkikielessä ja tieteessäkin rakennellaan välittämään informaatiota henkilöltä toiselle. Uskonto voi puhua ydinasioistaan vain metaforin. Samalla kun uskonnon äidinkielen puhuja ilmaisee jonkin asian metaforalla, kielikuvalla tai muulla kuvalla, samalla hän tähdentää, ettei tarkoita sitä mitä sanoo. Kuva vain viittaa asiaan, ei ole itse asia.
Käsitykseni uskonnon äidinkielen kieliopista on hankala. Siitähän seuraa esimerkiksi, ettei uskonnon kielikuvia ole periaatteessakaan mahdollista tulkita. Jos uskonnon äidinkielinen lause olisi käännettävissä insinöörikielelle, se olisi tarpeeton. Uskonnollinen kieli olisi vain jonkinlaista kaunopuhuntaa. Sama asiahan voitaisiin sanoa koruttomasti insinöörikielellä.
Jos uskonnon äidinkielisiä ilmauksia on mahdotonta tulkita, uskonnon äidinkielinen puhe olisi tarkoituksetonta. Se ei olisi puhetta kuulijalle, vaan vapaiden suuntien kokouksissa kuulemani kielillä puhumisen kaltaista äänen pitämistä itsekeskeisessä hurmiossa, ylevien ilmavaivojen tuottama ilmiö. Kommentoin jo taideteoksen ohjelmaa. Saman kaavan mukaan on selitettävä niiden lauseiden merkitystä, joilla puhutaan sanoin kuvaamattomista asioista. Niiden yhteydessä totuus on yhtä kuin valheen rajat. Oikeaa tulkintaa - siis yhtä oikeaa tulkintaa - ei olekaan, mutta vääriä kyllä.
Luullakseni ensimmäistä kertaa käsitän negatiivisen teologian idean. Negatiivinen teologia on yksi uskonnon äidinkielen kieliopin mahdollinen kuvaus. Sen mukaan uskonnon äidinkielen kielioppi sallii esimerkiksi metaforan Jumala tulkitsemisen insinöörikielisiksi väitteiksi, jotka toteavat, mitä Jumala ei ole. Positiiviset Jumalan kuvaukset insinöörikielellä ovat väistämättä virheellisiä, eivätkä vain virheellisiä, vaan julkeita. Totuus Jumalasta on yhtä kuin Jumala-käsitteen merkityksen rajat insinöörikielessä. Totuus on kirjo, ääretön mutta rajallinen.
Negatiivisen teologian perusmalli torjuu positiiviset väitteet Jumalasta. Negatiivinen teologia voidaan periaatteessa tulkita myös valtuuttavaksi sen sijaan että se olisi vain torjuvaa. Torjuva negatiivinen teologia sanoo, että Jumalasta voidaan puhua vain määrittelemällä Jumala-käsitteen rajoja ja kaikki positiivinen puhe Jumalasta on valhetta. Valtuuttava negatiivinen teologia sanoo, että Jumala-käsitteen rajat määrittelevät totuuden siinä merkityksessä, että rajat ylittävä Jumala-puhe on valhetta. Kaikki se, mikä kunnioittaa rajoja, on totta. Totuuksia ei ole vain yksi, vaan niitä on varmaankin ääretön määrä. Ne voivat olla keskenään myös ristiriitaisia. Totuus ei ole yhden mahdollisen tulkinnan määre. Koko negatiivisen teologian määrittelemä nahdollisten totuuksien tuuhea viuhka on totuus Jumalasta.
Nämä huomiot selittävät, miksi niin runojen suomennokset ja uskonnollisten käsitteiden tulkinnat eivät voi olla reduktiivisia. Reduktio on näennäiseksi käsitetyn moninaisuuden palauttamista väitettyyn ykseyteen. Reduktiivinen tulkitsija sanoo, että tässä on kysymys siitä mitä minä selitän eikä muusta. Ei-reduktiivinen tulkitsija sanoo, että tässä on kysymys muun muassa siitä mitä selitän, mutta samalla (varmaan) myös paljosta muusta.
Minun on käsitettävä entusiastinen teologiani nimenomaan valtuuttavaksi negatiiviseksi teologiaksi. Kun tulkitsen uskonnon äidinkielellä sanottua fraasia enkä ylitä negatiivisen teologian määräämiä reunaehtoja, pysyn totuuden piirissä. Valhe astuu kuvaan, kun väitän, että yksi tulkinta itsessään on totta. Silloin käy niin, että mahdollisuuksien aalto sortuu mielipiteen hiukkaseksi tai kiteeksi (kuten erään Roger Penrosen mielestä tapahtuu), kun ihminen ottaa kannan johonkin asiaan. Mielipiteen kiteet Jumalasta ovat järjestään valheita, vaikka ne tipahtelevat totuuden aallonharjalta.
Valtuuttava negatiivinen teologia on suvaitsevaa muttei periaatteetonta. Se muun muassa sallii selityksiä joita se ei itse omaksu. Kaikkia selityksiä se ei salli. Esimerkiksi teismi on virheellistä, sillä se jättää tilan vain sellaiselle Jumalalle, joka ei ansaitse Jumalan nimitystä. Itse asiassa teismin jumala on Jumalan fossiili."
1 comment:
Terve!
Saarikoski puhui kataforista ja lausui: menen hakemaan mereltä sitä kuvaa, jonka se antaa. Hänestä tämä oli todellisempi ja tarkempi kuin metafora.
Teema on monimutkainen, ja kuten toteat, Jumalan Poika on jossakin merkityksessä metafora. Jos joku on Jumalan Poika tällä kai tarkoitetaan, että hänen ja Jumalan väliseen suhteeseen sisältyy jotakin samanlaista kuin isän ja pojan väliseen suhteeseen, mutta jos tämä sanotaan metaforisesti, samalla sanotaan, että tittelillä tarkoitetaan jotakin muutakin ja että Jumalan Poika ei ole poika samassa merkityksessä kuin esim. itse olen isäni poika. Häneen voi liittyä esimerkiksi samoja ominaisuuksia kuin Kiinan keisariin, jota sanottiin Taivaan Pojaksi. Mutta edelleen: jos tämä on metafora, niin se tarkoittaa, että Jumalan Poika on jotakin muutakin kuin Taivaan Poika. Jos Jumalan Poika on kuva, niin titteli merkitsee ehkä jotakin tautologista: Jumalan Poika on Jumalan Poika, yksi ja ainoa, ja emme voi selittää häntä muilla "poikuuksilla" vaan keskittymällä Jumalan Poikaan itseensä. Eksegeettinen huomautus tietysti olisi, että Jeesus ei käyttänyt tätä titteliä itsestään ja kyseessä on myöhäisjuutalaiseen apokalyptiikkaan liittyvä asia, mutta tällä teorialla ei mielestäni ole syvällistä uskonnonfilosofista antia sen kysymyksen yhteydessä, mitä nyt mietimme. Suonet anteeksi vaikeuteni löytää ajatuksen selkeyttä.
Post a Comment