2. Itsetarkoitukselliset ja välineelliset käytännöt - versio 1.02

2. Itsetarkoitukselliset ja välineelliset käytännöt

Versio 1.02/29.11.2006

Yhteiselämä on osallistumista monenlaisiin käytäntöihin. Käytäntö tarkoittaa sitä, että vähintään kaksi yksilöä on yhdessä tai tekee yhdessä asioita yhteisten sääntöjen määrittelemällä tavalla. Se ei tarkoita aina sitä, että he ovat yhdessä tai tekevät yhdessä asioita sääntöjen määräämällä tavalla. He tekevät usein jotakin, minkä säännöt määrittelevät sääntöjen rikkomiseksi.

Yhdessä olemista ja yhdessä tekemistä on monenlaista. Tärkeä ero – jo Aristoteleen määrittelemä – on siinä, että jotkin käytännöt ovat itsetarkoituksellisia, toiset välineellisiä.

Paritanssi on puhtaimmillaan itsetarkoituksellinen käytäntö. Siinä ei tavoitella mitään muuta kuin yhteisen tanssin iloa. Paritanssi on leikki. Pokeripeli on välineellinen käytäntö. Siinä kamppaillaan voittopalkinnosta, rahasta. Peli on itsensä ulkopuolelle tähtäävä käytäntö. Voittorahalla on käyttöä sen jälkeen, kun pelaaminen on lopetettu, muussa elämässä. Paritanssi ei tähtää mihinkään itse tanssitilanteen ulkopuolelle. Se on todellisuuskupla.

Käytäntöjen käsittelemisen tekisi sujuvaksi, jos kaikki käytännöt jaoteltaisiin leikkeihin ja peleihin. Valitettavasti näillä sanoilla on halventava merkityksensä. Leikki viittaa sanana kevytmielisyyteen, vaikka tyypillisintä leikkiä on taide, joka on joskus kovinkin vakavaa. Pelin käsitteeseen liittyvät laskelmoinnin ja toisten kustannuksella pelailun mielteet, eivätkä esimerkiksi politiikan – hyvin tyypillisin peli – toimijat ilahdu ollenkaan, jos heidän pyrkimyksiään kuvataan ”poliittiseksi peliksi”. Sen tähden puhun leikeistä ja peleistä vain joskus, sellaisissa yhteyksissä, joissa ei synny väärinkäsityksiä. [5]

Käytän sanaa pyyde sangen laajassa merkityksessä. Pyyde ja pyytäminen ovat samaa sanaperhettä. Sanaa pyytäminen käytetään kahdessa erilaisessa merkityksessä. Pyydämme jotakin toiselta. Käymme pyytämässä: saalista saadaksemme asetamme maastoon pyydyksiä. Pyytäessämme toisilta jotakin itsellemme tai tavoitellessamme jotakin joko maastosta tai esimerkiksi markkinoilta, olemme pyyteellisiä.

Ihmisellä on pyyteitä, joita kutsutaan tarpeiksi. Ravinnon tarve on yksi pyyteistämme. Sylilapsen itku on hyvin pyyteellistä käyttäytymistä, kun lapsi vaatii rintaa itselleen. Kun pyydettä kutsutaan tarpeeksi, siitä puhutaan hyväksyvästi. Jos sitä kutsutaan himoksi, sitä paheksutaan. Vauva tarvitsee äidinmaitoa, mutta alkoholisti ei tarvitse aamuista olutpulloa, vaikka hänen tekee mieli sitä. Sekä vauvan tarve että alkoholistin himo ovat pyyteitä.

Yhteiskunnallinen tarve on hyvin vaativa termi. Yhteiskunnallinen tarve on pyyde, johon liittyy moraalinen imperatiivi. Asunnottomat tarvitsevat asunnon. Jos päättäjät eivät järjestä heille asuntoa, he toimivat moraalittomasti.

Yhteiskunnallisia tarpeita ei ole syytä käsitellä pyyteinä. Pyyde on jotakin, mitä pyyteellinen tavoittelee itselleen. Yhteiskunnallisen tarpeen määrittelee sivullinen, objektiivinen taho. Yhteiskunnallisia tarpeita ovat vain ne puutteet tai vailla olemiset, joissa me muut, yhteiskuntana, tunnistamme moraalisen imperatiivin ja siten niin sanoakseni pyhitämme yhteiskunnallisiksi tarpeiksi.

Tässä kirjassa tarkastelleen pyyteellisiä käytäntöjä. Yksilöt tavoittelevat niissä jotakin itselleen. Yritys on pyyteellinen käytäntö, jossa omistajat tavoittelevat itselleen rahaa joko osinkoina tai osakkeittensa kurssinousuina. Politiikka on pyyteellinen käytäntö, jos se ymmärretään instituutioksi, jossa poliitikot tavoittelevat itselleen valtaa. Sikäli kuin politiikka on yhteiskunnallisten tarpeitten tunnistamista ja tyydyttämistä, se ei ole pyyteellistä. Elävän elämän politiikassa on kummankinlaisia piirteitä. [6]