1. Sielu ja sielukkuus - versio 1.01

1. Sielu ja sielukkuus

Kuolema jäsentää elämän. Kuoleman jälkeen jään olemaan jossakin ei-varsinaisessa merkityksessä läheisteni muistoissa, kirjoissani, tekojeni seurauksissa ja ehkäpä testamentissani, jolla saatan pyrkiä sekaantumaan jopa jälkeläisteni valintoihin kuolemani jälkeen. Toisessa merkityksessä lopun jyrkästi, täydellisesti ja peruuttamattomasti. Ikinä ei tule olemaan ketään, joka katsoo minun elämääni ja elämää yleensäkin minun näkökulmastani. Minun näkökulmani sammuu niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, se ikään kuin häviää jopa maailmankaikkeuden muistista.

Näin selitän kirjassani Karitsan kiukku, joka julkaistiin kootuissa teologisissa teoksissani Summa (Helsinki: Kirjapaja, 2005). Kuolema jäsentää elämäni kahteen perussuhteeseen, kahteen ulottuvuuteen, minä-muut-suhteeseen (siihen, mitä olen muille) ja minä-minä-suhteeseen (siihen mitä olen ja mitä elämä on minulle itselleni).

Kutsun sieluksi omintakeista näkökulmaani omaan elämääni. Vielä täsmällisimmin ilmaisen mitä tarkoitan, kun sanon, että ihminen, jolla on omintakeinen näkökulmansa elämään, on sielu. Sielu ei ole jotakin, mitä yksilöllä on, vaan se on yksilön elämää minä-minä-suhteensa ulottuvuudessa. [1].

Kuolema jäsentää elämän kuvaamallani tavalla vain sillä ehdolla, että on kuolema. Sitä, että kuolema on, eivät kaikki tunnusta. Kotisivuillani (www.terhopursiainen.fi) on ollut syksyn kuluessa käynnissä keskustelu kuoleman jälkeisestä elämästä. On niitä, jotka uskovat kuoleman jälkeiseen elämään, ja toisia, jotka ainakin toivovat kuoleman jälkeistä elämää.

Sanoja voidaan käyttää monissa merkityksissä, jos vain pidetään huolta siitä, että kuulijat tietävät, missä merkityksessä puhuja käyttää sanojaan. Minä tarkoitan kuolemalla loppua. Sitä joka – tai sitä mikä – on kuollut, ei enää ole. Niinpä ne, jotka elävät kuoltuaan, eivät kuole ollenkaan siinä sanan merkityksessä, jossa minä sanaa käytän. Oikeastaan siis ei pidä keskustella siitä, onko kuoleman jälkeistä elämää, vaan siitä, onko kuolemaa.

Vainajan kuoleman jälkeinen elämä esimerkiksi läheistensä muistoissa on elämää vain kuvaannollisesti, ”elämää”. Jos ihmiset elävät kirjaimellisessa merkityksessä kuoleman jälkeen, kuolema on vain kuvaannollista, ”kuoleman” jälkeistä elämää. Käsitteessä kuoleman jälkeinen elämä on aina pantava joko sana kuolema tai sana elämä sitaatteihin. Jos sana elämä on sitaateissa, kuolema jäsentää ihmisen elämän. Jos sana kuolema on sitaateissa, kuolema ei tee tuota jäsennystä.

Keskustelua kuolemasta ei varmaankaan tarvitse jatkaa tässä kirjassa tämän pitemmälle. Filosofi John Rawlsin strategia riittää tässä niin kuin se riitti Karitsan kiukussa. Hän oletti etiikkansa lähtökohtana, että ihminen on rationaalinen, mikä merkitsi hänelle, että ihminen harrastaa omien intressiensä ajamista, muiden intresseistä kiinnostumatta. Miksi? Jos hän saisi osoitettua tämän ihmiskuvan mukaiselle lukijalle oikeudenmukaisuuden välttämättömyyden, hänen olisi helppoa saada vähemmän itsekäs ihminen vakuuttumaan samasta asiasta. [2]

Rawlsia jäljitellen lähden liikkeelle sen lukijan oletuksista, joka olettaa vähimmin. Tässä tapauksessa hän on lukija, joka ei tee uskonnon oletusta kuolemanjälkeisestä elämästä. Jos saamme hänet vakuuttuneeksi sielukkuuden tarpeellisuudesta, meidän ei liene vaikeata vakuuttaa siitä niitä, joiden oletukset ovat paljon vahvempia.

Tässä tekstissä otan lähtökohdakseni käsityksen, jonka mukaan kuolema on todellista. Yksilöä ei enää ole sen jälkeen muussa merkityksessä, kuin että hän elää muiden muistoissa ja esimerkiksi tekojensa seurauksissa. Jos asiani esittämisen kannalta osoittautuu välttämättömäksi tarkistaa lähtökohtaa, olen valmis siihen.

Selitin, kuinka yksilössä on jotakin niin yksityistä, etteivät toiset yllä siihen millään tavoin; tämän yksilöllisistä asioista yksilöllisimmän, oman sielunsa, hän vie mukanaan hautaan. Siitä, että yksilöllä on jotakin radikaalisti yksilöllistä, ei kuitenkaan itsessään seuraa, että se, mikä on yksilöllistä, olisi jotenkin erityisen tärkeää. Voihan se olla täysin triviaalia. Tai sitten yksityinen voi olla jotakin kielteistä. Raamatussa näkyy oletettavan, että ihmisen sukuelimet ovat ruumiinosa, jota hän häpeää. Siihen kai suomen sana häpykin viittaa. Sen takia hän Raamatun mukaan peittelee ne huolellisesti, pitää täysin yksityisenä.

Etiikkani kannalta on kuitenkin välttämätöntä käsittää sielu myönteisellä tavalla tärkeäksi asiaksi. Sielu on yksilön aarre. Miten sen perustelisin?

Kelvanneeko seuraava aika yksinkertaisen päättely? Elämä on kaikki, mitä ihmisellä on. Se, ettei hän ole sielu, tarkoittaa sitä, että hän on hukannut kaiken, mitä hänellä on. Sielu on siinä merkityksessä ihmisen aarre, että se on kaiken arvon perusta [3] hänen elämässään. Tämä päättely on varsin epämääräinen ja haavoittuvainen.

Vankempi mielle sielusta yksilön aarteena muotoutuu, kun syvennytään vapauden käsitteeseeen. Vapautta on ulkoista ja sisäistä. Ulkoista vapautta on totuttu kutsumaan vapaudeksi jostakin freedom from. Se on vapautta toisista tahoista: sitä, ettei toisilla yksilöillä tai yhteiskunnallakaan ole oikeutta puuttua ihmisen asioihin hänen henkilökohtaisen vapautensa sisäpiirillä. Ulkoinen vapaus on ilmeisen arvotonta sille, jolla ei ole sisäistä vapautta eli kykyä tai edellytyksiä käyttää hyväkseen kaikkien toisten antamia valtuuksia tehdä valintojaan omintakeisesti.

Sisäistä vapautta kutsutaan usein positiiviseksi vapaudeksi (freedom to), vapaudeksi johonkin. Tämä fraasi on kuitenkin harhaanjohtava. Sisäinen vapaus on kykyä, ja kyky kuuluu käsitteenä eri koriin kuin vapaus, joka näyttää ytimeltään olevan toisilta saatuja valtuuksia.

Sieluttomuuden perikuva on ulkoisesti vapaa ihminen, jolta puuttuu kyky haluta mitään omintakeisesti. Hänellä ei ole omaa näkökulmaa elämään, sielua.

Kirjan otsikon käsite sielu on saanut alustavan selityksensä. Yksilö, joka on sielu, on omintakeisiin valintoihin kykenevä ihminen, joka elää omaa elämäänsä. [4]